Sinkkunainen puntarilla

Näin jokin aika sitten kammottavaa painajaista. Olin päätynyt fitness-kisoihin. Minä, joka olen käynyt salilla noin kolme kertaa koko elämässäni: lukion pakollisilla liikuntatunneilla ja kerran eksäni raahaamana. Siinä minä sitten seisoin lavalla bikineissä ja tekorusketuksessa kiusallisen tietoisena siitä, että minussa ei ole pisaraakaan fitnessiä. Yleisö buuasi minut ulos, enkä ihmetellyt lainkaan. En edes loukkaantunut, niin itsestään selvältä se tuntui. 

Uneni huvitti jälkeenpäin sekä itseäni että kavereitani, joille siitä kerroin. Samalla se taisi silti kieliä pienestä epävarmuudesta, joka sisälläni kytee: tiedän, että voisin olla timmimmässä kunnossa. Olen ollutkin. Lukioaikoina olin näin jälkeenpäin ajatellen varsin sutjakka, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. 

Vuodet, juhlat ja rakkauteni ruokaan ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä, enkä voi enää hyvällä tahdollakaan väittää olevani hoikka. En toki varsinaisesti lihavakaan, mutta tosiasia on, että painoindeksini pyörii jatkuvasti normaalin ja lievästi ylipainoisen rajamailla, enkä voi syyttää siitä ainakaan lihasmassaa. Sitä ei ole. 

Toisinaan olen tullut miettineeksi, onko painollani merkitystä miesten silmissä. Ratsastaisiko unelmien prinssi vastaan nopeammin, jos pudottaisin kymmenen kiloa? Vaikka kauneus on katsojan silmässä, aika usein kauneus tuntuu olevan myös litteässä vatsassa ja kapeissa kasvonpiirteissä. Painolla on väliä, en minä sitä itsekään voi kiistää. Tiedän näyttäneeni paremmalta ilman jenkkakahvoja ja pientä kaksoisleuan alkua. Reidet voisivat olla kapeammat, solisluut näkyvämmät.

Kun mietin omaa ihmissuhde-elämääni, en kuitenkaan löydä korrelaatiota miesmenestyksen ja hoikkuuden välillä.  Se johtuu tietysti enimmäkseen siitä, että lukioaikoina ja yliopistoaikojen alussa olin varattu, myöhemmin en niinkään. Siitä huolimatta on tietyllä tavalla rohkaisevaa, että sinkkuelämäni on saanut vauhdikkaampia piirteitä vasta sen jälkeen kun kiloja on jo kertynyt, eikä kukaan ole toistaiseksi valittanut. Vatsamakkaroitani on päässyt todistamaan melko moni mies, eikä heistä yksikään ole koskaan vihjannut, että timmimpikin voisit olla. Ei vahingossa, ei edes rivien välissä. Treffipalstoilla olen saanut ulkonäöstäni ainoastaan positiivista palautetta, vaikka olen pyrkinyt valitsemaan kohtalaisen tuoreita ja totuudenmukaisia kuvia – en kylläkään mitään bikiniotoksia, sen myönnän. Nettituttavuuksista useimmat ovat halunneet tavata minut vielä uudestaankin sen jälkeen kun ovat nähneet minut livenä. 

Voi tietysti olla, että olen vain sattunut törmäämään poikkeuksellisen kohteliaisiin ja fiksuihin miehiin tai että en vain tiedä, mitä toisten pään sisällä todella liikkuu. Oma päätelmäni on kuitenkin se, että puntari ei lopulta ole kovinkaan kummoinen ihmissuhdemittari. Omalla kohdallani kyse ei kuitenkaan ole siitä, että elintapani olisivat jotenkin perustavalla tavalla huonot: en inhoa liikuntaa enkä elä roskaruualla tai karkeilla. Painoa ei ole niin paljon, että se haittaisi liikkumista, kadottaisi kasvonpiirteet tai vaikuttaisi elämään juuri muuten kuin niin, että S-kokoiset vaatteet ovat auttamatta liian pieniä ja omia valokuviani katsellessani olen harvoin ilahtunut. Lääkärintarkastuksissa elämäntavoistani tai mitta-arvoistani ei ole löytynyt valittamista. Jos joku kokisi minut liian pyöreäksi, kyse olisi siis vain ja ainoastaan ulkonäöstä.

Haluaisinko ylipäätään olla sellaisen ihmisen kanssa, jolle en riitä juuri tällaisena? Tahtoisinko miestä, joka määrittelee jo nettideittiprofiilissaan, että timmi mimmi hakusessa ja maksimikilomäärä on sitten 60? Tyypin, joka järkyttyy, kun elämä tuo myöhemmin mukanaan myös ryppyjä ja raskausarpia? Enpä usko.

Tänä fitness-buumin ja sporttihulluuden aikakautena ei aina ole mukavaa olla ihan tavallinen, tasapaksu naapurintyttö, joka tykkää lenkkeillä lähinnä silloin kun sää ja taivaankappaleet ovat kohdallaan ja syö lounaaksi mieluummin tuhtia kotiruokaa kuin vihersalaatin. Siitä huolimatta jaksan ajatella, että on miehiä, joille hoikkuus ja hyvä haba eivät ole kumppanin tärkeimmät kriteerit.

Tätä tekstiä kirjoittaessani selailin sivusilmällä Tinderiä ja törmäsin mieheen, joka oli kirjoittanut profiilinsa ainoastaan: "Smart is the new sexy." Siihen minäkin haluan uskoa.

Match tuli.