Täydellisen Tinder-kuvan valinta

Olen huomannut, että moni päätyy blogiini etsiessään tarkempia tietoja Tinderistä ja sen käytöstä. Siinä missä yksittäistä postaustani luetaan yleensä noin 100–300 kertaa, parin vuoden vuoden takaista Tinderin alkeet -kirjoitustani on luettu tähän mennessä yli 41 000 kertaa. Tinder siis selvästi kiinnostaa – ja myös askarruttaa – googlailijoita.

Siksipä ajattelinkin vastata omasta puolestani kysymykseen, jota moni aloitteleva ja ehkä kokeneempikin Tinder-deittailija varmasti pohtii: Millainen on hyvä Tinder-profiilikuva? Profiilikuvan valintaa olen sivunnut blogissani jo vuosia sitten, mutta tuolloin pohdin aihetta lähinnä perinteisempien nettideittisivustojen näkökulmasta.

Tinderissä kuvan merkitys on kuitenkin vielä suurempi: moni käyttäjä ei välttämättä edes vilkaise profiilitekstiä tai muita tietoja, vaan päätös tehdään hyvin nopeasti ensimmäisen kuvan perusteella. Itsekin myönnän syyllistyväni tähän. Ellei ensimmäinen kuva vakuuta, en vilkaisekaan tietoja tai muita kuvia vaan pyyhkäisen profiilin kylmästi vasemmalle. 

Ei siis ole aivan se ja sama, millaisen otoksen palveluun itsestään laittaa: parhaimmillaan tai pahimmillaan kuvavalinta voi ratkaista, pyyhkäiseekö elämäsi rakkaus sinut vasemmalle vai oikealle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Omaan profiilikuvaan voi nimittäin vaikuttaa varsin paljon. Enkä puhu nyt ulkonäöstä: omia kasvonpiirteitä tai vartaloa on vaikea muuttaa tuosta vain, mutta uskallan väittää, että hyvän profiilikuvan pystyy ottamaan käytännössä kuka tahansa. Ilme, tilanne, kuvanlaatu, vaatetus, muut kuvassa olijat – nämä ja monet muut seikat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko oma profiilikuva hitti vai huti.

Oma empiirinen kokemukseni perustuu ennen kaikkea miesten profiileihin, joten seuraavat vinkkini on suunnattu erityisesti heille. Samoja ohjenuoria voi kuitenkin soveltaa melko pitkälti myös naisiin. Kyseessä on tietysti vain yhden akateemisen, noin 25-vuotiaan, vakavaa seuraa etsivän kaupunkilaisnaisen näkemys, ja makuja on monia muitakin. Tinderiä selaillessani uskallan silti väittää, että moni hyötyisi, kun pysähtyisi edes hetkeksi tarkastelemaan profiilikuvaansa hieman tarkemmalla silmällä. Profiilikuvasi edustaa muiden silmissä sitä, mitä haluat itsestäsi sanoa. Millaisen tarinan kuvasi kertoo?

Vinkit koskevat ennen kaikkea ensimmäistä profiilikuvaa, joka on ensimmäinen asia, mitä muut Tinder-käyttäjät sinusta näkevät. Samoja linjoja kannattaa kuitenkin soveltaa myös muihin otoksiin.

Ennen tarkempia yksityiskohtia tiivistettäköön vielä yhteen:

Paras profiilikuva on hyvälaatuinen otos, jossa sinä (ja vain sinä) näyt tunnistettavasti, lähietäisyydeltä, niin että kasvot ja silmät näkyvät ja ilme on neutraali tai positiivinen.

Siitä päästäänkin liikkeelle!

Vältä näitä

eli asiat, jotka saavat pyyhkäisemään profiilin vasemmalle

• Liian kaukaa kuvattu. Profiilikuvasi tarkoitus on näyttää, millainen tyyppi mobiiliverkon toisessa päässä on. Jos kuvassa näkyy pelkästään kaukaisuudessa seisova, tunnistamaton tumma hahmo auringonlaskun valossa, vasemmalle menee, olipa auringonlasku sitten kuinka hieno hyvänsä. Tinderistä etsitään ihmisiä, ei maisemia.

• Tunnistamaton. Sukua edelliselle. Moni tuntuu kuvittelevan, että sukellusmaski, moottoripyöräkypärä tai halloween-naamio ovat pätevä asuste, joka kertoo harrastuksesta tai huumorintajusta. Mieti kuitenkin vielä: kasvot ovat nimenomaan se, mitä potentiaalinen Tinder-match haluaa sinusta nähdä.

• Aurinkolasit. Ei ihan yhtä suuri synti kuin edelliset, mutta silmät ovat asia, johon ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Jos ne on peitetty heti ensimmäisessä kuvassa, mielenkiinto laskee. Muissa kuvissa aurinkolasit voivat olla ihan ok, mutta itse en lähtisi treffeille ihmisen kanssa, joka on peittänyt silmänsä jokaisessa kuvassa.

• Huono laatu. Rakeiset, sumuiset, tärähtäneet, hämärät ja räikeään vastavaloon otetut profiilikuvat tekevät huonon vaikutelman ja saavat kysymään, onko itse tyyppikään lopulta kovin skarppi. Hyvälaatuisuus ei tarkoita ammattikuvaajan ottamia studio-otoksia: nykyään millä tahansa älypuhelimella saa vähintään keskiverron lopputuloksen, kunhan valitsee paikan oikein. Siis: ei puolihämäriä baareja ja valjuja kylpyhuoneita taustaksi.

• Aggressiivinen, ylimielinen tai masentunut ilme. Kasvoilta välittyvä ilme on yksi tärkeimpiä viestejä, ja jos ilmeesi sanoo: ”Vihaan sua!” tai ”Olen epätoivoinen, otan kenet vain”, vastapuoli tuskin hurraa ilosta. Myöskään ylimielisen halveksuva katse ei saa sukkia pyörimään jaloissa – kuten ei myöskään etenkään naisten suosima vanha klassikko, duckface.

• Aseet ja kansainväliset käsimerkit. Voisi kuvitella, ettei tätä tarvitsisi erikseen edes  mainita, mutta niin vain vastaan on tullut profiileita, joissa mies tähtää kuvaajaa ja samalla kuvan katsojaa kiväärillä, pistoolilla tai keskisormella. Siinä voi hetken verran miettiä, mikä on kuvan viesti.

• Muut ihmiset. Profiilikuvassa  tärkeintä on yksi ihminen, ja se olet sinä. Muut kannattaa jättää suosiolla pois, ellei kuvasta käy esimerkiksi valaistuksen vuoksi välittömästi selväksi, kenestä on kyse. Jos profiilikuvassa möllöttää kolme nuortamiestä, mistä tinderöijä tietää, kenen profiilista on kyse? Ja jos mies poseeraa naisseurassa tai toisin päin, vielä pahempi: vaikka kyseessä olisi siskosi, katsoja ei sitä tiedä. Pahinta ovat eksän kanssa otetut yhteiskuvat, joista eksä on rajattu pois niin että kuvasta huomaa edelleen selkeästi, että kainalossa on toinen nainen/mies. Lasten paikka ei ole Tinderissä, ainakaan tunnistettavasti. Myöskään kaveria/kummia/mummia ei ole reilua ottaa mukaan omaan Tinder-kuvaan kysymättä lupaa. Toki muiden päät voi peittää, minkä jotkut fiksusti tekevätkin, mutta helpoin ratkaisu on laittaa kuvia, joissa olet sinä ja vain sinä. 

• Ilman paitaa. Miehet ilman paitaa: ei, ei ja ei. Sixpackilla tai tynnyrillä, superhaballa tai spagettikäsillä – sama se. Omiin silmiini salipullistelukuvat kertovat lähinnä pinnallisuudesta tai sen kaltaisesta urheilullisuudesta, jolla peitetään älyllisiä puutteita. Tämä väite jakanee mielipiteitä, sillä sixpack-kuvilla on epäilemättä tykkääjänsäkin ja pullistelijoihin mahtunee ihan hyviäkin tyyppejä. Jos tavoitteena on löytää sopiva biitsikissa tai väliaikaista sänkyseuraa, paidattomuus voi hyvinkin toimia. Jos etsinnässä on kuitenkin syvällisempi, älykkäisiin keskusteluihin ja yhteiseen ajatusmaailmaan perustuva ihmissuhde, neuvoisin välttämään – tyylistä tai hyvästä tilannetajusta paidattomuus ei erityisemmin viesti. Sama pätee naisten bikini- ja peppuselfiekuviin.

• Tupakka ja alkoholi. Jos kuvissasi näkyy tupakka, varaudu siihen, että yhä useampi painaa rastia. Tupakka kun ei ole nykyään enää yhtä siisti juttu kuin yläasteen seiskaluokalla. Alkoholin kanssa raja on häilyvämpi – lasi skumppaa tai viiniä tai laatuolut oikeassa tilanteessa voi toimia, Koff-tölkki kädessä tai lärvilautanen edessä ei niinkään.

• Esineet ja asiat. Vaikka olisit maailman suurin Jokerit-fani, vaikka ikkunastasi olisi mielettömät merinäkymät ja vaikka haluaisit jakaa myös Tinder-tuttavien kanssa kerrassaan mahtavan nettimeemin, hillitse itsesi: käyttäjät haluavat nähdä kuvissa nimenomaan sinut, eivät lätkälogoa tai maisemakuvia.

• Vanhat kuvat. Älä käytä kuvia, joissa et näytä enää nykyiseltä itseltäsi. Vaikka ne johtaisivat matchiin, totuus tulisi ilmi viimeistään treffailuvaiheessa, joten miksi peitellä sitä? Vuosi tai pari sinne tai tänne ei välttämättä ole paha asia, jos ulkonäkö ei muuten ole muuttunut, mutta esimerkiksi vaate-, hius- ja silmälasityyli muuttuvat ajan mukana ja vievät vanhan kuvan vetoa. Etenkin silmälaseissa vanhentunut kehysmalli antaa helposti kuluneen, nörtähtävän vaikutelman.

• Yksipuolisuus. Profiilikuvissa toisto ei kannata. Yksi ainut kuva on parempi vaihtoehto kuin kuusi kuvaa samalla ilmeellä, samalla rajauksella ja samalla kuvakulmalla. Jos haluat laittaa kuvia enemmän, huolehdi siis siitä, että ne ovat keskenään riittävän erilaisia ja lisää vain yksi kuva yhdestä tilanteesta. Jos olet pyytänyt ystävääsi ottamaan sinusta kivoja profiilikuvia syksyisellä puistonpenkillä, kuva toimii kerran. Kolme hieman eri kulmasta kuvattua puistonpenkkikuvaa vaikuttaa lähinnä hölmöltä. Ja vaikka yksi sporttikuva voikin olla kiva, käsitys persoonasta jää yksipuoliseksi, jos kaikissa kuvissa ollaan vain sukeltamassa, laskuvarjohyppäämässä, vuorikiipeilemässä ja juoksemassa maratonia.

• Filtterit ja kuvanmuokkaus. Jos osaat hienosäätää kirkkautta ja kontrastia ja tehdä rajauksesta vähän skarpimman, kaikin mokomin. Selkeästi näkyvät filtterit kannattaa kuitenkin jättää välistä: useimmiten ne huonontavat kuvanlaatua ja tekevät lopputuloksesta suttuisemman ja geneerisemmän. Ihoa tasoittava kauneusfiltteri toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja menee helposti överiksi. Snapchatin koirankorvafiltterit ovat jo menneen talven lumia ja estävät näkemästä, miltä oikeasti näytätkään. Prisma-sovelluksen käytön voisi kieltää profiilikuvissa kokonaan. Usko pois: se tuo profiiliisi enemmän massateini- ja white trash -viboja kuin sielukasta taiteellisuutta.

• Seksuaaliset vihjaukset. Ellet ole etsimässä vain yhden yön seuraa (ja toisinaan silloinkin), seksuaalisia vihjauksia kannattaa välttää. Ei ylös vedettyä paidan helmaa tai alas valutettuja olkaimia, ei silmäniskuja ja huulten puremista, ei koskaan kuvaa, jossa näkyy vain vartalosi ilman päätä, sillä tällaisen kuvan keskeisin viesti on: haluan pelkkää seksiseuraa. Omassa sängyssä otetut, usein vähävaatteiset selfiet menevät samaan mauttomuuden kategoriaan.

Suosi näitä

eli asiat, jotka todennäköisemmin johtavat  matchiin

• Hymy ja positiivinen ilme. Kenties tehokkain keino saada tykkäys: kiva hymy kiinnittää heti huomion ja luo positiivisen kuvan sinusta. Hymyn puuttuessa myös neutraali, kohteliaan avoin ilme toimii hyvin.

• Hyvälaatuisuus. Tarkka, hyvin rajattu, riittävästi valaistu kuva tekee automaattisesti paremman vaikutukset kuin hämärä suttu. Hyvä tarkennus (tarkasti näkyvä hahmo, sumeampi tausta) luo erityisen hyvän vaikutelman. 

• Harrastukset, elävän elämän tilanteet. Persoonallisuutesi saa näkyä kuvissa. Jos tykkäät soittaa kitaraa, laita kuva sinusta soittamassa kitaraa. Jos viihdyt akateemisissa juhlissa, laita kuva sinusta frakissa tai iltapuvussa. Jos tykkäät retkeillä, laita kuva itsestäsi luontopolulla tai nuotiota sytyttämässä. Luonnolliset tilanteet ovat kivoja ja kiinnostavia ja kertovat sinusta lisää, antavat syyn aloittaa keskustelun.

Mieti vielä

eli asioita, jotka voivat toimia – tai sitten ei

• Huumori on vaarallinen laji. Vaikka viime syksyn crossdressing-bileet ja työväenopiston vartalonmaalauskurssi olisivat olleet hauskin juttu ikinä, erikoiset asut ja pilailukuvat eivät välttämättä avaudu sivullisille. Ilveilyt, irvistelyt ja tekoviikset voivat olla hauska juttu tuttujen kesken, mutta kun tuntematon ihminen tutustuu profiiliisi kymmenen sekunnin ajan, ovatko nämä se asia, jonka haluat itsestäsi ensimmäisenä nostaa esille? Parhaimmillaan erikoisasut kiinnittävät huomion ja antavat syyn aloittaa keskustelu – pahimmillaan saavat pyyhkäisemään ohi, kun kuva ei oikein aukea tai tyyppi vaikuttaa oudolta.

• Lemmikit. Lemmikit kuvissa voivat olla sekä uhka että mahdollisuus. Kun kuvassa on söpö kissa tai koira, ainakin itse myönnän tykkääväni profiilista matalammalla kynnyksellä. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä eläimistä ja saattavat pyyhkäistä ohi, vaikka lemmikki ei edes kuuluisi profiilikuvan omistajalle. Joskus valinnat ovat pienestä kiinni: itse rakastan terriereitä mutta pelkään isoja koiria. Erityisesti saksanpaimenkoirille ja niiden kanssa poseeraaville miehille annan aina ja kaikkialla rastin, ansaitusti tai ei. Yleissääntönä sanoisin: jos omistat lemmikin, se tulee joka tapauksessa mukana paketissa, joten sen voi hyvin ottaa mukaan kuviinkin. Poseeraamalla lainalemmikin kanssa otat sen riskin, että karkoitat eläinkammoisia kauemmas. Esimerkiksi käärme kaulassa tuntuu olevan suosittu Aasian-reissaajien poseeraus, joka saattaa herättää myös vastenmielisyyttä.

• Kulkupelit.  Autot ja moottoripyörät profiilikuvissa herättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Uudella autolla tai moottoripyörällä rehvastelu ei vetoa useimpiin naisiin, joten jos välttämättä haluat ottaa kulkupelin mukaan kuvaasi, rajaat samalla potentiaalisia matchejasi. Jos toisaalta olet moottoripyöräharrastaja henkeen ja vereen, kuva ajopelistä voi myös auttaa löytämään samanhenkisiä kumppaneita. Kuva pelkästä kulkuneuvosta ilman kuljettajaa itseään ei useinkaan vie juttua eteenpäin.

Jäikö jotain pois listasta? Oletko eri mieltä? Kerro se kommenteissa!

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vinkkejä ensimmäisille treffeille: Q&A

Kun takana on sokkotreffit 38 eri netissä tavatun tuttavuuden kanssa, voisin ehkä hiljalleen väittää, että ensimmäiset treffit alkavat olla itselleni melko lailla tuttu konsepti. En hermoile tai stressaa ensitapaamista kovinkaan paljon, sillä kokemus on osoittanut, että peruskaava on yleensä varsin sama: kevyttä jutustelua ja tutustumista useimmiten ruuan tai juoman äärellä.

Monille muille sokkotreffien kulku ei kuitenkaan ole välttämättä aivan yhtä selvä. Niinpä päätin koota yhteen muutamia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Treffikokemukset ovat tietysti henkilökohtaisia, ja joku muu voisi vastata aiheeseen toisinkin – ja toki toisenlaisista ikä- ja sukupuoliasetelmista käsin. Uskallan silti väittää, että näilläkään perusajatuksilla ei mene aivan metsään.

Vastaukset koskevat ennen kaikkea nettideittailua, mutta sopivat toki osittain myös muuhun deittailuun etenkin niissä tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole vielä entuudestaan kovin tuttu.

Luvassa on melkoinen mammuttipostaus, mutta toivottavasti se valaisee ainakin jollekin hieman sitä, mistä ensimmäisissä treffeissä on kysymys.

Q: Milloin toista kannattaa pyytää treffeille?
A: Mahdollisimman pian sen jälkeen kun keskustelu on selvästi lähtenyt luistamaan ja toinenkin vaikuttaa kiinnostuneelta tutustumaan. Tämä riippuu paljon ihmisestä ja keskustelusta, mutta itse olen sopinut treffeistä usein noin 3–5 pidemmän viestin (etenkin OkCupidissa, Suomi24 Treffeissä ym.) tai parin illan aktiivisen / vajaan viikon verkkaisemman pikaviestittelyn (etenkin Tinderissä ym.) jälkeen. Perinteisemmillä deittisivustoilla treffeille voi periaatteessa pyytää jo vaikka ensimmäisessä viestissä, jos molemmat ovat kertoneet itsestään profiilissaan laajasti ja pyyntöä on pohjustettu pidemmällä, monipuolisella viestillä. Tällöin pyyntö vaatii kuitenkin jo jonkinlaista varmuutta siitä, että kyseessä on todellinen match: varmempaa on katsoa ensin, kiinnostuuko toinen ylipäätään vastaamaan.

Tinderissä en pyytäisi ketään ulos vielä ensimmäisessä viestissä vaan vasta sitten, kun viestejä on lähetetty useampi ja vaikuttaa siltä, että keskustelu todella sujuu. Liikaa ei kuitenkaan kannata odottaa: puolikin viikkoa alkaa olla pitkä aika, jos viestejä on vaihdettu päivittäin, ja harvemmallakin keskustelutahdilla pari viikkoa on omasta mielestäni ehdoton maksimi, jos juttu on kuitenkin jatkunut aktiivisesti koko ajan.


Q: Mikä on paras paikka ensimmäisille treffeille?
A: Tästä voi olla muutakin mieltä, mutta omien kokemusteni mukaan paras paikka ensimmäisille treffeille on viihtyisä pubi, mikäli molemmat juovat alkoholia. Kahvilakaan ei ole huono vaihtoehto, mutta siinä huono puoli on se, että toisin kuin pubissa, kahvilassa ei ole tapana tilata toisia. Jos juttu luistaa, pubissa ensitreffeillä voi vierähtää kolmekin tuntia – kahvilassa puolitoista tuntia on melko lailla maksimi, ja sen jälkeen on kehiteltävä sitten muuta tekemistä, jos haluaa treffien vielä jatkuvan.

Myös ravintola voi sopia treffipaikaksi, mutta ainakin itse olen kokenut, että oluen tai kahvien äärellä on hieman helpompi jutella ensimmäisen kerran. Ainakin nuorempien ihmisten keskuudessa on myös hyvä huomioida, että ensimmäisen treffipaikan ei ole syytä olla kovin kallis ja fiini, joten fine diningit siirtäisin suosiolla vasta siihen vaiheeseen, kun ollaan nähty ainakin kerran tai pari jo aiemmin.

Muita vaihtoehtoja ensimmäisille treffeille on lähteä kävelylle tai käydä yhdessä vaikkapa näyttelyssä, ulkoilmatapahtumassa tai muussa aktiviteetissa, jossa keskusteleminen on mahdollista. Treffiaktiviteettia miettiessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että ensimmäisten treffien tarkoituksena on ennen kaikkea tutustua toiseen ihmiseen, joten vaikka esimerkiksi urheilulliset aktiviteetit sopisivat molempien persoonaan, kannattaa miettiä, pystyykö esimerkiksi keilailun tai seinäkiipeilyn lomassa todella juttelemaan toiselle sujuvasti ja keskeytyksettä. Samasta syystä erityisen huono idea ensimmäisille treffeille on mennä elokuviin: vaikka leffa olisi hyvä, sen aikana on paha tutustua toiseen kovinkaan paljon enempää, elleivät leffaa todella edellä esimerkiksi kahvit.

Vielä yksi huomio: ensimmäiset treffit on pääsääntöisesti syytä sopia julkiselle paikalle ihan jo turvallisuussyistä. Vaikka en itse ole koskaan törmännyt deittikumppaneihin, jotka eivät olisi sitä, mitä väittävät, kyse on periaatteesta, josta kannattaa pitää kiinni. Mikään ei tietenkään estä jatkamasta iltaa vaikka suoraan toisen luokse, jos kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta ennen kuin toista tuntee, ei välttämättä ensimmäisenä kannata hypätä auton kyytiin tai kolkutella kotiovella, ellei keskustelu ole jatkunut poikkeuksellisen pitkään ja luottamus ehtinyt syntyä jo aiemmin – eikä ehkä siltikään. Fiksu treffikumppani ymmärtää tämän myös itse.

Q: Pitääkö miehen tarjota?
A: Tämä kysymys jakaa varmasti mielipiteitä, ja kyse on myös kulttuurisista eroista: vaikkapa Yhdysvalloissa vastaus olisi "kyllä" huomattavasti todennäköisemmin kuin Suomessa. Oma kantani on, että miehellä ei ole minkäänlaista velvoitetta tarjota, mutta etenkin ensimmäisillä treffeillä se on mukava pieni ele, joka osoittaa, että kyse ei ole vain kahden kaveruksen kahvitteluhetkestä. Tässä puhun siis lähinnä yhdestä kahvista tai juomasta: jos ilta jatkuu pitempään ja mies on vaikkapa maksanut ensimmäisen oluen, on ihan kohtuullista, että nainen hakee seuraavat. Yhtä lailla kohtuullista on, että molemmat maksavat lähtökohtaisesti kaiken omasta pussistaan.

Oma oletukseni on se, että molemmat maksavat erikseen, joten jos joku haluaa tarjota, se vaatii toiselta pientä oma-aloitteisuutta. Käytännössä tarjoaminen onnistuu helpoimmin silloin, kun mies tilaa ensin itse oman kahvinsa tai juomansa ja voi maksamisen yhteydessä kysyä naiselta, mitä tämä haluaa. Jos nainen maksaa ensin, kysymys siitä, tulevatko tilaukset yhteen vai erikseen, esitetään hänelle, ja tässä tilanteessa vastaan ainakin itse hyvin nopeasti, että erikseen.

Se, että toinen ei tarjoudu maksamaan puolestani, ei ole koskaan miinus itsessään. Itse asiassa lupaavimmat deittailusuhteeni ovat muistini mukaan alkaneet yleensä tilanteista, joissa molemmat ovat maksaneen osansa. Itse saattaisin miehenä ajatella asiaa jopa pienenä testinä: jos nainen loukkaantuisi siitä, että mies ei tarjoa vain sen vuoksi että sattuu olemaan mies, en välttämättä pitäisi juttua kovin potentiaalisena. Tasa-arvo  on ihan jees myös tässä asiassa.

Yhden poikkeuksen maksamiseen mainitsen: jos toinen kutsuu toisen jo alkuvaiheessa johonkin aivan tiettyyn, selvästi fiinimpään paikkaan, velvollisuus maksamisesta lankeaa hänelle. Jos molemmat juttelevat yhdessä, että olisipa kiva testata kaupungin uusi meksikolainen, tilit menevät tasan – jos toinen ehdottaa suoraan treffejä tulevana lauantaina ravintola tässä-ja-tässä, maksuvelvollisuus syntyy sitä suuremmin, mitä kalliimmasta paikasta on kyse. Kun eräs treffikumppanini taannoin pyysi minua toisilla treffeillä pieneen, tunnelmalliseen ja varsin kalliiseen fine dining -paikkaan, oletin alusta saakka, että hän tarjoaa – muussa tapauksessa olisin todennäköisesti joutunut kieltäytymään koko treffeistä, opiskelija kuin olin. Tässä tapauksessa väärinkäsityksiltä vältytään tietysti parhaiten käymällä keskustelu jo etukäteen.

Q: Mitä laitan päälleni?
A: Päälle kannattaa laittaa siistit, mukavat vaatteet, joita käyttäisi mielellään muutenkin. Pynttäytyä ei tarvitse: tavallisilla treffeillä naiselta ei vaadita mekkoa, korkoja ja juhlameikkiä, ja miehellä puku ja kravatti ovat ehdottomasti liikaa, elleivät ne ole muutenkin arkiasu työn vuoksi. Toisaalta on hyvä arvostaa toista sen verran, ettei myöskään heitä päälleen kuluneimpia kollareitaan sai säntää treffeille suoraan juoksulenkiltä. Hupparit ovat omissa silmissäni aina pieni miinus, vaikka toisten tyyliin ne ehkä kuuluvatkin. Tärkeää on toki huomioida myös tilanne: jos treffit on sovittu urheilupuistoon, pukeutuminen on luonnollisesti eri kuin cocktail-baarissa tavattaessa.


Q: Pitääkö toiselle viedä tuomisia?
A: Tv:ssä näkee ehkä joskus, että mies tuo naiselle treffeille kukkia tai suklaata. En tiedä, miettiikö joku tätä vakavissaan, mutta selvennyksenä sanottakoon: toiselle ei pidä eikä kannatakaan vielä treffeille mitään ylimääräistä. Ensimmäisellä kohtaamisella se tuntuisi ainakin itsestäni vähän kiusalliselta yliyrittämiseltä, niin paljon kuin kukista ja suklaasta pidänkin.


Q: Kuinka tervehtiä toista?
A: Kättely ja oman nimen kertominen on ensimmäisillä treffeillä varmin tapa, jonka kanssa ei juuri voi mennä metsään. Jos ennalta on juteltu jo pidempään tai yhteys tuntuu jostakin syystä erityisen vahvalta, myös halaus saattaa tulla tietyissä tapauksissa kyseeseen, mutta täysin vieraan ihmisen kanssa se saattaa olla vähän liikaa.

Ekojen treffien päätteeksi halaus on sen sijaan hyvinkin toimiva ele, etenkin jos haluaa tavata vielä toisenkin kerran. Se, että lähdetään vain eri suuntiin tai, mikä vielä pahempaa, kätellään uudestaan, on melko selvä sanaton viesti siitä, että toisia treffejä ei tule.

Suudelmaa kannattaa harkita vain siinä tapauksessa, että molemmat ovat viihtyneet silminnähden poikkeuksellisen hyvin toistensa seurassa. Omalla kohdallani ensimmäiset kohtaamiset ihanan Brittimiehen ja tähän saakka ainoan nettitreffipoikaystäväni Opettajan kanssa päättyivät suudelmaan, ja se tuntui hurjan oikealta. On kuitenkin niitäkin kertoja, kun minulle melko lailla merkityksetön herra on aivan tavallisten ensitreffien päätteeksi yhtäkkiä päätellyt, että kielikontakti sopisi tilanteeseen. Voin kertoa: kiusallista molemmille.

Jos tuntuu, että jotakin romanttista hommassa voisi olla, mutta ei ole vielä niin varma toisen tunteista, mies voi halauksen yhteydessä suikata suukon ohimolle tai päälaelle. Silloin ele ei mene liian henkilökohtaiseksi, mutta osoittaa kuitenkin, että kiinnostusta on.


Q: Mistä voisimme keskustella?
A: Ensimmäisten treffien keskustelunaiheista ei kannata stressata etukäteen liikaa: keskustelua ei kannata suunnitella vaan mennä vain sen mukaan, mihin se luonnollisesti ajautuu. Hyviä ja turvallisia aiheita ja keskustelunavauksia ovat esimerkiksi oma opiskelu- ja työtausta, kotiseutu, perhe, harrastukset, matkustaminen, ruuanlaitto ja lemmikit. Jos yhteistä tuntuu olevan enemmänkin, keskustelu voi hyvin ajautua omien mielenkiinnon kohteiden mukaan esimerkiksi elokuviin, kirjallisuuteen, peleihin, urheiluun, asumiseen tai jopa politiikkaan ja ihmissuhteisiin.

Tärkeää on kuunnella toista ja lähteä mukaan keskustelunavauksiin, joita toinen antaa. Treffit eivät ole yhtä kuin työhaastattelu: kysymyksellä pääsee toki keskustelun alkuun, mutta jos treffit alkavat muistuttaa lähinnä suullista tenttiä, jatkomahdollisuudet ovat lähellä nollaa. Kun toinen kertoo itsestään jotain, keskity siihen, mitä hän sanoo ja tartu aiheeseen: pahinta on keskustelu, jossa toinen yrittää kertoa itsestään ja elämästään jotakin keskeistä ja mielenkiintoista, ja toinen toteaa aina vain "okei" ja siirtyy seuraavaan aiheeseen. Muista myös, että olet tullut tapaamaan toista, et hoitamaan omia asioitasi: puhelin pois ja katse treffikumppaniin.

Q: Mitä puheenaiheita pitää vältellä?
A: Jos todellinen sielunkumppani löytyy, kaikesta pitäisi tietysti pystyä puhumaan, mutta on aiheita, joita ei välttämättä kannata lyödä pöytään heti ensimmäisillä treffeillä. Omaa suhde- ja deittihistoriaa voi sivuta hieman, mutta eksistä en lähtisi keskustelemaan missään muodossa, hyvässä enkä pahassa. Myös muut negatiiviset, selkeästi henkilökohtaiset kokemukset kannattaa pitää pois ensimmäisistä keskusteluista: vaikeaa lapsuuttaan ei kannata purkaa ennen kuin toinen on ehtinyt tutustua edes omaan aikuisuuteen.

Sairaudet ja terveydentila ovat niin ikään herkkä aihe, jota ei kannata lähteä retostelemaan ja jolla ei varsinkaan kannata vitsailla. Jos omassa terveydentilassa on jotakin erityistä, jonka haluaa avoimesti kertoa, se on tietysti ok, mutta kovin yksityiskohtaisiin kuvauksiin ei heti kättelyssä kannata lähteä – eikä myöskään udella toiselta henkilökohtaista sairaushistoriaa.

Myös raha on aihe, johon en sukeltaisi kovin syvälle ensimmäisillä enkä vielä toisillakaan treffeillä: palkkataso tai käsilaukun arvo eivät olet aiheita, jotka sopisivat keskusteluun, ellei halua antaa itsestään poikkeuksellisen pinnallista kuvaa. Pätee myös negatiivisesti: jos toinen valitsee ruokalajinsa sen perusteella, missä on paras hinta-määräsuhde ja kommentoi jatkuvasti, kuinka kallista kaikki on, se on ainakin itselleni melkoinen turn-off.

Politiikka ja uskonto ovat aiheita, jotka ovat mielestäni sen verran olennaisia, että niistä voi hyvin keskustella jo alkuvaiheessa, jos juttu tuntuu sujuvan muuten, mutta tietynlainen hienovaraisuus on hyvä pitää mielessä. Ennen kuin tietää toisen uskonnollista tai poliittista taustaa ja ajatusmaailmaa, ei kannata naureskella kokoomusnuorille, vihervassareille tai lestadiolaisille – enkä toki sano, että pilkkaaminen kannattaisi myöhemminkään. Ylipäätään negatiiviset kommentit muista ihmisistä, kohdistuivatpa ne sitten ulkonäköön, ajatusmaailmaan tai tekoihin, on parempi pitää itsellään. Pätee elämään myös yleensä.

Ehkä ilmeinen mutta silti mainitsemisen arvoinen tabu ensimmäisillä treffeillä on myös seksi. Itse jättäisin treffit hyvin todennäköisesti viimeisiksi, jos toinen alkaisi äkkiä udella mieltymyksiäni, kokemuksiani ja toiveitani tai kertoa omistaan, vaikka sitten kuinka asiallisessa sävyssä tahansa. Tästä aiheesta useimmilla ei ole tapana puhua ihmisille, joita ei tunne hyvin, ja tähän joukkoon lukeutuu ehdottomasti myös ensimmäisten treffien deittikumppani.

Q: Mikä on sopiva aika ottaa yhteyttä treffien jälkeen?
A: Milloin vain, jos treffit ovat olleet onnistuneet. "Kolmen päivän sääntö" (ts. toiseen tulisi ottaa yhteyttä vasta kolme päivää ensimmäisten treffien jälkeen) ja muut vastaavat viritykset ovat täyttä huuhaata. Silloin kun treffit ovat onnistuneet, toiselle on sallittua ja suotavaakin laittaa viestiä vaikka jo samana iltana tai viimeistään seuraavana: onnistuneimmilla treffeilläni seuraavat tapaamiset on usein sovittu jo hyvinkin pian, ja jos treffeistä ehtii kulua puolikin viikkoa ilman että kumpikaan sanoo toiselleen mitään, tulkitsen sen yleensä merkiksi siitä, ettei kiinnostus sittenkään ole kovin suurta puolin tai toisin. Jos siis tekee mieli ottaa yhteyttä toiseen – ota!


Onnea siis matkaan ja hauskoja treffejä! Jäikö mieleen vielä muita kysymyksiä tai oletko eri mieltä vastauksista? Kerro se kommenteissa!


CC-kuva täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Uutta kohti

Huh, on tämä vuoristorataa. Yhteen ja samaan vuorokauteen on mahtunut yllättävän paljon kohtaamisia sekä hyvässä että pahassa.

Eilisiltana kävin oluella ystäväni Konsulttikaverin kanssa, avauduin Fransmannin tilanteesta ja palasin kotiini keventynein mielin. 

Myöhemmin illalla kävimme Fransmannin kanssa WhatsApp-keskustelun, joka päättyi juuri siihen lopputulokseen, jota uumoilinkin: tämä oli nyt tässä. Vielä sittenkin kun päätös oli tehty, huomasin selviäväni kuivin silmin. Oikea ratkaisu, en kai voi muutakaan päätellä. 

Samaan aikaan kun kävin päättämiskeskusteluja eräänkin pariisilaismiehen kanssa, sain aivan toiselta mieheltä viestin samasta kaupungista: Jenkkitutkija lähetti terveisiä työreissultaan, vaikkemme olleet olleet missään yhteyksissä viikkoihin. Tuskinpa tämä suuremmaksi kaveruudeksi koskaan kehittyy, mutta oli silti hauska kuulla taas hänestäkin.

Yön tunteina palasin takaisin Tinderiin ja rupesin jälleen metsästämään matcheja. Muutama löytyikin saman tien, ja aivan erityisesti huomioni kiinnitti sopivilla hipsteri-viboilla varusteltu lääkärismies. Hänelle saattaisin vaikka laittaakin viestiä vielä myöhemmin, minä päätin. 

En ehtinyt, sillä tänä iltana sama mies laittoi viestiä ensin. Hyvää, fiksua keskustelua, suora mutta kiinnostava viestittelytyyli: lupaavaa, kaikin puolin. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että ystäväni Lääkiskaveri on yhteinen tuttavamme – ja tietysti menin heti kysymään tältä, olisiko tyypissä treffipotentiaalia. Suositukset olivat vahvat ja niiden lomassa paljastui, että olemme itse asiassa jo todennäköisesti kohdanneetkin Lääkiskaverin tupareissa pari vuotta sitten, vaikken sitä muistakaan. Pieni maailma!

Jatkoimme viestittelyä ja äskettäin tulimme jo sopineeksi treffit huomiselle. Nopeaa toimintaa, ja hyvä niin. Totta puhuen olen aika innoissani!

Vaikka deittailu on välillä kuluttavaa, uuvuttavaa ja aikaavievää, on se samalla myös ilahduttavaa silloin kun asiat tuntuvat menevät juuri oikein eivätkä vain melkein sinnepäin. Pitkä aamu kotona, treffit kiinnostavan miehen kanssa viihtyisässä kahvilassa, illalla vielä syömään Konsulttikaverin ja Lääkiskaverin kanssa. Parempaa alkua viikonlopulle en voisi toivoa. 

Seuraavaksi ohjelmassa noutoruokaa ja Netflixiä. Eilen ahdisti, mutta tänään olen taas hurjan tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Kun ei kuitenkaan

Jos ikuisesta deittailukierteestä jotakin oppii niin ainakin tunnistamaan sen, milloin homma ei vain sittenkään toimi.

Jos alla olevat kuulostavat tutulta, pahoitteluni. Ei hyvältä näytä.

– Nukkumaan mennessä toinen kääntyy aina poispäin.

– Saapuvien viestien määrä putoaa radikaalisti.

– Ette naura yhdessä, ette höpöttele, ette kiusoittele toisianne ihan muuten vain.

– Illalla tekisi mieli laittaa viesti, mutta vaikka kuinka miettisi, mieleen ei tule mitään muuta sanottavaa kuin tiedustella, kuinka päivä on sujunut.

– Olette katsoneet kahdessa viikossa kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa ja ravanneet ravintoloissa harva se ilta – lähinnä siksi, että ette keksi yhdessä muutakaan tekemistä.

– Petipuuhat ehkä toimivat, mutta niiden jälkeen ei sitten olekaan mitään sanottavaa.

Sanoisin mielelläni, että sanon näin vain lämpimikseni, kunhan tuli mieleeni, no reason. Totuus kuitenkin on, että pahoittelut kohdistuvat ennen kaikkea itselleni: pikaromanssini Fransmannin kanssa taitaa auttamatta vedellä viimeisiään. Se harmittaa yllättävän paljon siihen nähden, että olemme tunteneet toisemme vasta kaksi viikkoa – ja ehkä kuitenkin yllättävän vähän siihen nähden, kuinka paljon olemme viettäneet aikaa yhdessä.

Koko ajan olen tiennyt, ettei keskusteluyhteytemme ole ollut niin hyvä kuin voisi, mutta olen laittanut sen vain sen piikkiin, ettemme tunne toisiamme vielä niin hyvin, ettei meistä kumpikaan voi puhua toiselle äidinkieltään, että aika varmasti auttaa, saa keskustelun yhtäkkiä soljumaan ja molemmat vapautumaan.

Mene ja tiedä, ehkä se pitääkin paikkansa. Vielä enemmän paikkansa pitää kuitenkin se, ettemme osaa olla toistemme seurassa omia itsejämme. Odotan tapaamistamme aina innolla, ja silti lopputulos jää aina vähän valjuksi, jotenkin haaleaksi toisinnoksi siitä, mitä kuvittelin edessä olevan.

Ehkä ihastuin lopulta enemmän ajatukseen kuin ihmiseen. Siihen, että saisin taas mennä nukkumaan jonkun vieressä, puhelin piippaisi ranskankielisiä hyvänyönviestejä, anoppilani sijaitsisi pikkukaupungissa nimeltä Pariisi.

Ei taida tulla sijaitsemaan.

Sängyssäni on yhä kaksi tyynyä, kylpyhuoneen naulassa kaksi pyyhettä, keittiössä kaksi vesilasia. Toista tuskin enää tarvitaan. Se surettaa vähän. Siltikään ei itketä.

Kyllä tästäkin taas selvitään. Yhdet unelmat romukoppaan ja toiset tilalle. Tämän kuvion minä osaan.