26. treffikumppanini: huomaavainen lääkisopiskelija

Tämän postauksen piti olla kovin toisenlainen. 

Vain muutama päivä sitten kerroin siirtyneeni sinkkuudesta tapailuvaiheeseen, heränneeni vielä samana aamuna ihanan miehen vierestä. Tarkoitukseni oli kertoa tarina, joka alkaa ensimmäisistä treffeistä ja päättyy alkavan suhteen tyytyväiseen tasapainoon ja odottavaan onneen, tulevaisuuden lupaukseen, valoon pitkän pimeyden jälkeen. 

Niin kuvittelin kaksi päivää sitten. Viime yönä tarina taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Äkkiarvaamatta, varoittamatta, olenkin jälleen tyhjän päällä.

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Lokakuun lopussa sain suosikkipalstallani Suomi24 Treffeillä mutkattoman mukavan viestin mieheltä, jonka nimeän opiskelualansa perusteella Lääkäriksi, vaikkei hän olekaan vielä valmistunut. Miehessä oli kaikki kunnossa: fiksu teksti, hyvä kuva, elämän palaset paikoillaan. Ikä tosin mietitytti aluksi: kaksi vuotta vähemmän kuin minulla, joka olen vuosikaudet julistanut kaikille, etten kiinnostu itseäni nuoremmista miehistä. Mitään muuta vikaa en kuitenkaan löytänyt, joten päätin antaa mahdollisuuden, astua itse määrittelemieni hölmöjen rajojen ulkopuolelle. 

Tapasimme kahvilassa. Aluksi juttu vaati vähän käynnistymisaikaa ja huomasin jännittäväni ja höpötteleväni liikaa tyhjyyttä täyttääkseni. Hiljalleen keskustelu alkoi kuitenkin sujua, ja lopulta poistuimme vasta kun kahvila sulkeutui. Halasimme, vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme toistekin. Ikä ei tuntunut enää kovinkaan oleelliselta seikalta.

Seuraavilla treffeillä kävimme syömässä ja kuljimme merenrantaan. Täydeksi yllätyksekseni Lääkäri oli varautunut kävelyretkeemme: hän oli ottanut mukaan kaakaota ja pientä syötävää ihan vain treffejämme varten. Olin vaikuttunut ja ilahtunut. Olin jo melkein unohtanut, millaista on, kun toinen ihminen panostaa johonkin ihan vain minun vuokseni. Suutelimme ensimmäisen kerran, kävelimme käsi kädessä takaisin kohti keskustaa.

Seuraavalla viikolla mies pyysi minut luokseen syömään: itse graavattua lohta, täydelliseksi liekitettyä crème brûléeta. Juttu sujui, viini maistui, olin edelleen kovin yllättynyt ja onnellinen. Jäin yöksi. 

Sen jälkeen kaikki alkoi kulkea omalla painollaan: tapasimme muutamia kertoja viikossa, katsoimme leffoja sängyssä, laitoimme ruokaa ja kävimme katsomassa, kun kaupungin jouluvalot sytytettiin. Opin Lääkärin ovikoodin, totuin siihen että hän otti äänekkäästi tikittävästä pöytäkellostani paristot yöksi pois. 

En rakastunut välittömästi ja päätä pahkaa – en ollut aivan heti varma, onko meillä riittävästi yhteistä. Taustamme olivat erilaiset, poliittiset arvomme hieman toisistaan poikkeavat, tapamme viestiä erityyliset. Vähitellen vakuutuin kuitenkin siitä, että vaikka ajattelimme joistakin asioista eri tavoilla, pystyimme keskustelemaan niistä järkevästi ja kiinnostavasti. Väittelimme filosofiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nousimme keskiyöllä sängystä piirtelemään keskusteluaihettamme havainnollistavia matemaattisia käyriä. 

Huomaamattani ihastuin. Lääkärin lähellä oli helppoa ja mutkatonta olla. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin kukaan aikoihin, osasi katsoa silmiin ja rutistaa tiukasti kun sitä tarvitsin. Nukahdin hänen viereensä usein hymy huulilla. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. 

Samaan aikaan minussa eli kuitenkin pieni epävarmuus, jonkinlainen hienoinen huoli, joka teki minut aavistuksen verran varautuneeksi, esti antamasta kaikkeani. Tiesin, että Lääkäri oli eronnut pitkästä suhteesta vain muutamia kuukausia aikaisemmin, enkä voinut olla miettimättä, vertaisiko hän minua eksäänsä. Etsisikö vain korviketta, hakisiko laastaria haavoihin? Olin huomaavinani pieniä merkkejä edellisestä suhteesta siellä täällä. Sängyssä Lääkärillä oli yhä oma puolensa, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. 

Tämän viikon aikana kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, keskustelumme olivat venyneet aamuyöhön ja aikaiset herätykset aamupäivään. Eilisiltana saavuin Lääkärin luokse odottavin mielin, itse tehty joulukortti laukussa. Näkisimme viimeisen kerran ennen kuin lähtisin joulunviettoon kotimaisemiin, ihana ilta tiedossa!

Katsoimme leffan ja vähän toista kunnes nuokahtelin, ehdotin nukkumaanmenoa. Valojen sammuttua Lääkäri ei kuitenkaan hakeutunutkaan viereeni kuten tavallisesti, ei puhunut mitään, vältteli katsettani. Kysyin, onko kaikki hyvin. 

Ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.

Vaikka Lääkäri oli vakuuttanut päässeensä yli edellisestä suhteesta, niin ei sitten ollutkaan. Kuluneella viikolla hän oli törmännyt eksäänsä ja herättänyt ajatukset, jotka luuli jättäneensä jo taakseen. Ei enää tiennyt mitä tahtoi, tahtoiko mitään. 

Vaikka minulla oli ollut aavistukseni, olin järkyttynyt ja yllättynyt – ja pohjattoman surullinen. Katselimme toisiamme silmiin, yritimme löytää sanat eteen tulleelle esteelle. Lääkäri halusi miettiä tilannetta, selvittää asioita itselleen. Sovimme, että pidämme taukoa joululomien ajan, kun olemme joka tapauksessa eri kaupungeissa. Hän miettii, minä odotan. 

Ymmärsin ratkaisua, enkä siltikään. Vaikka kuinka taistelin vastaan, kyyneleet kastelivat tyynyn ja sumensivat sanani. Itkemisestä ei tullut ollenkaan loppua, murhe pakahdutti ja lamaannutti minut täysin. Ajattelin laukussani yhä odottavaa joulukorttia, <3:llä minä. Lääkäri otti syliinsä, halasi ja silitteli, pyysi anteeksi. Lohdutti juuri niin kuin pitääkin. Silti nyyhkytin vielä kauan sen jälkeen kun hänen hengityksensä oli tasaantunut uneen. 

Aamulla kyyneleet palasivat heti kun avasin silmäni. Paljoa en puhunut. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen, halasi tiukasti, sanoi kauniita sanoja. Kysyi, milloin palaan kaupunkiin. Sanoi, että soitellaan. Annoin joulukortin ja kävelin bussipysäkille silmät turvonneina, huulet rohtuneina, sydän tyhjänä.

Soitellaanko tosiaan? Ei aavistustakaan. Aloite on nyt hänellä, kaikki on hänestä kiinni. En aio lähetellä viestejä ellei hän lähetä, en roikkua perässä väkisin. Kahden viikon päästä olemme jälleen samassa kaupungissa ja silloin tiedän, onko meillä vielä tulevaisuutta. 

Yleensä en usko taukoihin ihmissuhteissa. En juuri koskaan.
Yritän valmistaa itseäni pahimpaan. 

Huomenna on vuoden pimein päivä. Valo pakenee ennen kuin on ehtinyt kunnolla saapuakaan.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Deittailusyksy 2015

Rakkaus löytyy, kun sitä vähiten etsii. Niin ne väittävät. Koskaan en ole siihen uskonut: pelkkä odottelu harvemmin tuo unelmien miestä kotiovelle. Tosielämässä kädet eivät kohtaa kaupan hyllyllä,  ohikulkija ei auta keräämään kadulle kaatuneita ostoksia, puistossa kukaan ei tule kyselemään lukemani kirjan nimeä. 

Jotenkin tässä on kuitenkin käynyt niin, että heti kun julistauduin omistautuvani seuraavina kuukausina vain opiskelulle, elämä toikin mukanaan aivan muuta. Juonipaljastus: olen siirtynyt yksiselitteisestä sinkkuudesta tapailun ihmeelliseen vaiheeseen.

Ennen kuin kerron uusimmista käänteistä enemmän, koen kuitenkin tarvetta koota yhteen syksyn treffisaldoa. Neljä nimeä, ennen kuin kuvioihin astui se, josta tahtoisin kiivaasti kertoa jo enemmänkin. 

***

Deittikumppani numero 24: Fiksu islantilaismies

Alkusyksystä päätin viimein ryhdistäytyä Tinderin saralla ja olla kerrankin itse se, joka lähettää ensimmäisen viestin. Sehän kannatti: nopeasti olin sopinut treffit kivannäköisen ja fiksun oloisen islantilaismiehen kanssa. Netissä juteltavaa riitti – miehen huumorintaju oli juuri sitä sorttia, joka iskee minuun. Tapasimme keskustan pubissa, joimme oluet, juttelimme niitä näitä. Mies kehui aksenttiani brittiläiseksi, ja se jos mikä lämmittää aina sydäntäni hurjasti. 

Mies oli akateeminen ja hyvää seuraa, ja kun hän pyysi minua mukaansa tanssiklubille, suostuin helposti. Kävi ilmi, että kyse ei ollut ihan mistä tahansa tanssi-iltamasta: listahittien sijasta paikalla soi sen sorttinen tekno, josta on mahdotonta päätellä, milloin yksi kappale alkaa ja toinen loppuu. Aluksi se vaati totuttelua, lopuksi oli mahdotonta pysyä paikoillaan. Tanssi vei mukanaan aivan kuten mies oli luvannutkin. 

Pilkun aikaan lähdimme samalla bussilla, kutsuin miehen luokseni. Enemmänkin siksi, että se tuntui sopivan hetkeen kuin siksi, että olisin kokenut sen suurempaa yhteyttä välillämme. Myönnettävä se on: jos mies on hädin tuskin itseni pituinen ja täysin linnunluinen, se on minulle turn-off, vaikka kovasti haluaisin nousta moisen pinnallisuuden yläpuolelle. Tunne siitä, että olen miestä suurempi kaikilla mahdollisilla mittareilla katsoen, on ahdistava. 

Tapasimme kuitenkin vielä toistamiseen, en tahtonut tyrmätä miestä täysin. Kaikesta huolimatta hän oli mukava, siitä ei päässyt mihinkään. Kävimme kahvilla ja katsomassa islantilaisen elokuvan, juttelimme niitä näitä, mutta jotenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Ei vetovoimaa, ei kerrassaan, enkä kokenut, että myöskään mies olisi ollut minusta juuri sen enempää kiinnostunut. Elokuvan jälkeen molemmat livahtivat omiin koteihinsa jonkin tekosyyn varjolla. 

Myöhemmin mies kysäisi minua vielä uudestaan klubikeikalle tanssimaan. Ikävästi tehty minulta, tiedän – mutta en koskaan saanut vastattua. Siihen päättyi toistaiseksi ainoa kosketukseni maahan nimeltä Islanti. 

***

Deittikumppani numero 25: Perusinsinööri vol. sata

Jotain tästä treffikumppanista kertonee se, että vaikka treffeistä ei kaiken laskutaitoni mukaan voi olla kahta kuukautta enempää, en muista miehestä juuri mitään. Vasta pitkästä suhteesta eronnut insinööri, jos oikein muistan – nimeäkään en enää osaisi heittää. Tapasimme pubissa, joimme pari olutta, juttelimme pari tuntia. Ei mitään pahaa sanottavaa, ihan kiva mies – mutta ei toisaalta mitään sellaista, mikä olisi laittanut sydämeni sykkyrälleen. Koska muistini pettää, katsotaanpa, millaisen analyysin annoin sinkkukerhomme WhatApp-ryhmään heti treffien jälkeen: 

"Perustreffit peruskivan perusteekkarin kanssa, osa sata. Millonhan oppisin, että tää ei sit kuitenkaan oo mun juttu. :D Puhuin varmaan neljä kertaa enemmän kuin se. Aina kun selitin jotain niin se vastas vain "okei" eikä jatkanut keskustelua. Mun piti aina vain höpistä lisää. "Okei" on kyllä surkea vastaus! Ja kun lähdettiin eri suuntiin niin se kätteli mua uudestaan. :D En näe jatkoa. Mä en kestä treffejä joissa tuntuu että kaikki kortit on mulla, vähän aktiivisempaa otetta kyllä vaaditaan!" 

Eipä tähän paljoa ole lisättävää. Totta tosiaan, tämä mies kätteli minua vielä toistamiseen, kun lähdimme eri suuntaan! Jos jotain olen treffikulttuurista oppinut niin tämän: ensimmäistä kertaa tavatessa kätellään (tai halataan), eri suuntiin lähtiessä halataan (tai pussataan, jos kaikki osuu kohdalleen). Toisen kättelyn antama viesti on yksiselitteinen: tämä oli sitten tässä. 

Melkein viikko treffien jälkeen mies laittoi vielä viestiä perään. Jatkoa ei seurannut.

*** 

Deittikumppani numero 1: Rokkipojan paluu

Kaikista tämän syksyn kohtaamisista yllättävin oli reilu kuukausi sitten sattunut yhteentörmäys kaikkien aikojen ensimmäisen nettitreffituttavuuteni Rokkipojan kanssa. Hän otti minuun aikoinaan yhteyttä samana päivänä kun rekisteröidyin Suomi24 Treffeihin. Tapasimme, tulimme juttuun, tapailimme parin kuukauden ajan. Lopulta homma kuihtui kuitenkin kasaan, enkä sittemmin ollut kuullut miehestä kuin parin Facebook-tykkäyksen verran. Tänä syksynä satuimme kuitenkin samaan tapahtumaan. Minä huomasin hänet ensiksi, harkitsin hetken ja kävin moikkaamassa, vaihtamassa pari yleisluonteista sanaa. Jatkoin matkaani. 

Kun illan lopussa olin narikassa hakemassa takkiani, huomasin miehenkin olevan lähdössä. Nyökkäsin ohimennen ja jatkoi bussiin. Kauaksi en ehtinyt, ennen kuin puhelimeen kilahti viesti: En tiedä, kuinka törkeen booty callin tässä tilanteessa voi pistää. Yllätyin, positiivisesti. Pidin edelleen miehestä, vaikka en enää osannutkaan kuvitella minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Toivotin hänet tervetulleeksi luokseni. Booty call oli varsin rehellisesti ilmaistu. Mies ei lopulta jäänyt edes yöksi vaan jatkoi vielä matkaa taksilla kotiinsa. 

En tiennyt, kuulisinko miehestä enää uudelleen, enkä totta puhuen miettinyt asiaa sen kummemmin. Vuosia sitten olin niin ihastunut, että tapailun päättyessä voin päiväkausia huonosti ihan fyysisestikin. Nyt ajattelin, että ottaa yhteyttä, jos on ottaakseen. 

Niin kävikin: pari viikkoa myöhemmin sain varsin suorasukaisen ehdotuksen, johon olisin toisessa tilanteessa mielelläni tarttunutkin. Noiden parin viikon aikana elämäni oli kuitenkin ehtinyt ottaa uuden käänteen, ja kerroin sen rehellisesti myös Rokkipojulle. Olen tavannut yhden tyypin. En hirveesti viitsi säätää nyt muiden kanssa. 

*** 

Suomenruotsalaisherra

Kuten jo aikaisemmin taisin mainita, vanha tuttavani Suomenruotsalaisherra muuttaa vuodenvaihteessa toiselle puolelle Suomea. Jonkinlainen en gång till -ajatus siinä sitten heräsi. Tämä kohtaaminen on käyty läpi varsin nopeasti: bileet, alkoholi, aamuyön pikkutunnit, grillijono, taksijono, minun kämppäni. 

Samoissa merkeissä tuskin enää tapaamme. Tack och adjö! Nyt molempien on aika mennä elämässään eteenpäin. 

***

Ja sitten on vielä treffikumppanini numero 26, mies, jonka kainalosta olen herännyt viimeksi tänä aamuna. Hänestä riittääkin sen verran sanottavaa, että taidan palata asiaan erillisessä postauksessa. 

Kutsuttakoon miestä kuitenkin Lääkäriksi.

Taidan olla ihastunut. 

Prioriteetit järjestykseen

Minne katosi päivät? En tiedä, mutta marraskuuta viedään, eivätkä elämäni kuviot ole muuttuneet miksikään. Töissä on yhtä mukavaa kuin ennenkin, gradu on yhtä keskeneräinen kuin ennenkin, minä vähintään yhtä sinkku kuin ennenkin. "Vähintään" siksi, että jossain vaiheessa sinkkuelämäni sentään sisälsi jos jonkinlaista säätöä ja sutinaa. Nykyään harvemmin.

Vuosien ajan elämässäni pyörivien miesten määrä on korreloinut kohtalaisen hyvin aamuyölle venyvien opiskelijabileiden määrän kanssa. Tänä vuonna olen jättäytynyt aktiivitehtävistä, ja samalla bileidenkin määrä on laskenut. Lisäksi omanikäiseni ja vanhemmat miehet ovat alkaneet siirtyä yliopistosta työelämään, eikä viikonlopun suunta ole enää automaattisesti opiskelijajärjestön tanssilattia. Voitte siis päätellä, mihin suuntaan potentiaalisten miesten määrä on kääntynyt. Viiden pisteen vihje: ei ylöspäin. 

Olen minä parilla treffeillä käynyt, tarkistanut Suomi24-viestini, viuhtonut Tinderiä vasemmalle ja oikealle. Silti: ei ketään maailmaani mullistavaa, ei miestä jonka kanssa edes harkitsisin yhteistä elämää. Vanhoista tapauksista ei ole apua. Vakitapauksen paluu ei ollutkaan varsinaisesti paluu, sillä emme ole olleet yhteydessä yhteisen yömme jälkeen. Sijoittajaa en ole nähnyt kuukausiin. Suomenruotsalaisherra kertoi tänään muuttavansa vuodenvaihteessa työn perässä toiselle puolelle Suomea. 

Siksi olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, olla sallivampi, päästä yli typeristä ennakkovaatimuksistani. Ollaan jo siinä pisteessä, että voisin ehkä potentiaalisesti harkita meneväni treffeille pitkähiuksisen tai itseäni nuoremman miehen kanssa. Kai. Ehkä. Olen koettanut pitää silmäni auki baarissa, tehnyt jopa ilmoituksen Facebookin sinkkuryhmään. (Monta tykkäystä, nolla treffipyyntöä.)

Kun mitään ei vieläkään ole kuulunut, olen jatkanut elämääni ihan onnellisena itsekseni. Hamstrannut romaaneja, nähnyt ystäviä, käynyt kummallisen nimisillä ryhmäliikuntatunneilla. (Sh'bam, CXWORX, Piloxing Barre. Kuka näitä keksii?) 

Ensimmäistä kertaa koko elämässäni viherkasvini ovat alkaneet pysyä hengissä. Johonkin minunkin pitää huolenpitoni kohdistaa. 

Huomaan olevani umpikujassa: mitään ei tapahdu, ellen itse tee jotain, ellen muuta jotakin muutakin kuin Tinderin profiilikuvaa. Oikeastaan vastaus on selvääkin selvempi. Gradu. Sen tulisi nyt olla tärkein tavoitteeni, tärkeämpi kuin satunnainen Tinderin selailu tai samaa kaavaa toistavat perustreffit. Kunhan maisterin paperit ovat kädessä, elämä on taas edessä ihan uudella tapaa. Töissä on hyvä mahdollisuus vakipaikkaan, jatkuva huono opiskeluomatunto katoaa ja iltaisin on taas aikaa harrastaa jotain aivan uutta. Juuri nyt mikään ei estä minua valmistumasta, ellei sitten oma laiskuuteni.  Työ ei ole tunteihin sidottu, harrastukset eivät ole aikaan sidotut, minä en ole kehenkään sidottu. 

Olen huomannut puhuvani elämästäni sitten kun -muodossa. Sitten kun ehdin harrastaa, menen yksinlaulutunnille. Sitten kun opinnot ovat takana, luen maailmankirjallisuuden klassikot. Sitten kun vähän laihdutan, saan varmasti helpommin huomiota. Ja sitten kun löydän sopivan miehen, ei minulta mitään puutu. Sitten elämässä on kaikki kohdallaan. 

Niinpä niin. 

Joka tapauksessa seuraavien kuukausien aikana aion keskittyä elämässäni kerrankin johonkin muuhun kuin sopivan miehen etsintään. Tulee kohdalle kun on tullakseen – en voi laittaa muuta elämääni paussille vain sen takia, etten ole onnistunut löytämään sopivaa ihmistä, niin kipeästi kuin sitä haluaisinkin. 

Hiljaiselo saattaa jatkua blogin puolella vielä jonkin aikaa. Kokonaan en kuitenkaan katoa mihinkään. 

Hybridilapsi

Nettideittimaailma se aina jaksaa yllättää. Juuri kun kuvittelee kuulleensa jo kaikki mahdolliset ja mahdottomat keskustelunavaukset, huomaa olevansa pahasti väärässä.

Tapahtui Suomi24 Treffeissä pari päivää sitten:


Mies: Onko sinulla kokemusta avaruusolennoista?

Minä: Ööh... Eipä kyllä, enkä oikein usko, että ihmiskunta on ylipäätään vielä sellaisiin törmännyt. 

Mies: Ajattelin, että voisit olla ns. hybridi-lapsi. 

Minä: Anteeksi hölmöyteni, mutta en kyllä oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitat. 

Mies: Ajattelin siis vain kasvonpiirteiden perusteella.
Mies: Suutuitko?

Minä: En, lähinnä hämmennyin. Ensinnäkään en tiedä, onko hyvä vai huono asia näyttää avaruusolennolta ja toisekseen en tiedä, oletko tosissasi vai oliko tämä vain jonkinlainen vitsi. 

Mies: Eihän sitä koskaan tiedä ennen kuin kysyy. Tosiaan ei ollut tarkoitus vitsailla. Olen kiinnostunut kaikenlaisista yliluonnollisista ilmiöistä. Mikään asia ei ole itsessään huono. Minusta ainakin oot kaunis (avaruusnainen ;).


No, mikäs tässä. Avaruusolioksi minua ei ennen olekaan luultu.

Nettideittaajan toinen päiväkirja

Ennen tämän blogin perustamista minulla oli tapana kirjoitella ihmissuhdekuulumisiani paperiseen muotoon. Kesällä 2013 perustelin sen näin: Juuri tällä hetkellä asiasta tuntuu vaikealta puhua, mutta nyt tuntuu, että minun on pakko purkaa pahaa oloani, epävarmuuttani ja yksinäisyyttäni johonkin. Päiväkirja toimikoon kuuntelijanani. 

Blogi on myöhemmin jatkanut samaa tehtävää, toki välillä myös iloisemmissa merkeissä. Hiljattain törmäsin kuitenkin vanhaan, paperiseen päiväkirjaani ja yllätyin: tekstit olivat paljon lähempänä blogikirjoituksiani kuin muistinkaan.

Alun perin blogini nimi Nettideittaajan päiväkirja viittasi ennen kaikkea nettideittailuun. Aikojen  saatossa olen kuitenkin huomannut, että blogi on tosiaan kääntynyt päiväkirjan suuntaan. Ehkä välillä liiaksikin: myönnän, että lukijoiden kannalta olisi varmasti kiinnostavampaa lukea deittailusta ja sinkkuelämästä ylipäätään kuin vain oman elämäni viimeisimmistä, itseään toistavista käänteistä. Lupaan palata reippaammin vielä siihenkin puoleen!

Tällä kertaa en kuitenkaan malta olla hämmästelemättä, kuinka hirvittävän samanlaisina ihmissuhteeni ovat pysyneet jo vuosien ajan. Vai mitäs sanotte näistä? (Päiväkirjassani käytän tietysti oikeita nimiä, en nimimerkkejä. Muuten tekstit ovat alkuperäisessä asussaan.)

Päiväkirjan otteita vuosilta 2012–2013: 

Tuntuu vain niin hämmentävältä, että kun olen perjantaina herännyt Vakitapauksen luota ja lauantaina Suomenruotsalaisherran kainalosta, menenkin hankkimaan vielä kolmannen miehen sunnuntaiaamuksi. 

Alan olla aika vakuuttunut siitä, että minun ja Sijoittajan välillä ei ihan totta tule olemaan enää mitään. Olen asian kanssa ok. Luulisin. 

Vaikka mielipiteeni miesten suhteen tuntuu keikkuvan puolelta toiselle, tällä hetkellä vaikuttaa todella siltä, että olen asettanut Suomenruotsalaisherran etusijalle. Sijoittaja ja Vakitapaus olivat samoilla jatkoilla kumpainenkin, mutta hädin tuskin vilkaisin heitä. 

Päädyin pitkästä aikaa Vakitapauksen luo yöksi. Hirveän humalaista, hirveän hauskaa. Aamulla päätä jomotti eikä kumpikaan muistanut taksin neljättä matkustajaa, minä en edes kolmatta. 

Vakitapaus on tekstannut ja todella jopa soittanut silloinkin, kun hänellä on ollut täysi syy olettaa minun olevan Suomenruotsalaisherran seurassa. Juuri niin asia olikin. 

Kummallisin ja raastavin yhden yön kohtaamiseni oli kukapa muukaan kuin Sijoittaja. Olin yllättynyt, iloissani, jälkeenpäin hämmentynyt ja sitten taas oudolla tavalla tyhjä. Katsotaan, vieläkö jonkin (humalaisen) illan päätteeksi jälleen kohtaamme. En pidä todennäköisenä, mutten toki mahdottomanakaan. 

Aamulla Suomenruotsalaisherra laittoi minulle aamupalaa ja pahoitteli, ettei croissantteja ollut kuin yksi: "Ensi kerralla sitten toinenkin." Tuollaista ei pitäisi heittää ihan noin vain, jos minulta kysytään. 

Kuulostaako tutulta? Ei ihme. Jokaisen yllä mainitun miehen kanssa olen päätynyt jatkoille vielä tänäkin vuonna.

Teksteistä löytyi myös kokonaistilanteen kriittistä arviointia. 

Minua oksettaa ja itkettää, käsi vapisee. Miksi päästän itseni ihastumaan niin helposti ihmisiin, jotka eivät pohjimmiltaan ihastu minuun?

My life's a mess. Siihen lopputulokseen tulee väistämättä, kun näitä mieskuvioita miettii. Yhdellä kunnon jutulla pärjäisin, sen sijaan saan kourallisen sähellystä joka ei johda mihinkään. 

Jälkimmäisen allekirjottaisin edelleen saman tien.

Myös nämä vuoden 2013 aikana kirjoitetut sanat tuntuvat oudon ajankohtaisilta: 

Olen totta puhuen aika ällistynyt. Ne nimet, joiden ajattelin jo kokonaan kadonneen elämästäni, ovat tulleet takaisin. 

Askel eteenpäin, kaksi taakse. Eikä oikeastaan edes haittaa, lähinnä huvittaa.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Vakitapauksen paluu II

Blogiani pidempään lukeneet tietävät, että muutamat nimet nousevat elämässäni ja teksteissäni esille kerta toisensa jälkeen. Niin vain on, että joistakin miehistä en pääse yli eikä ympäri: kohtaamme aina uudelleen ilman että jutusta silti kehittyisi mitään vakavampaa. 

Tämän viikonlopun jälkeen voisin arvioida, että yhdestä tutusta herrasta saatetaan jälleen kuulla enemmän. Kyseessä on tietysti Vakitapaus, jonka nimikin jo paljastaa pitkän yhteisen historiamme. Olen kertonut siitä tarkemmin muun muassa tässä merkinnässä, mutta lyhyenä yhteenvetona: hengailimme aikanaan yhdessä enemmän tai vähemmän säännöllisesti toista vuotta. Ei mitään suurta eikä mullistavaa – yhteisiä öitä, leffailtoja, muutamia yksittäisiä kertoja iltalenkille tai päiväretkelle. Homman nimi oli friends with benefits, ja kumpikin tapaili jatkuvasti muitakin ilman että se vaikutti keskinäisiin väleihimme. 

Juttu jäi, kun ryhdyin seurustelemaan Opettajan kanssa. Kun erosin, Vakitapaus otti jälleen yhteyttä ja näimme muutaman kerran, kunnes hän alkoi vuorostaan seurustella tahollaan. 

Loppukesästä kuulin hänen eronneen ja pohdin tässäkin blogissa, kuuluuko miehestä taas pian. Eipä kuulunut – ei ennen kuin viime viikolla. 

Aikanaan seurasimme yhdessä kerrassaan loistavaa Silta-sarjaa. Kun kolmannen kauden jaksot tulivat ruutuun viime sunnuntaina, jonkinlainen nostalgia sai minussa vallan ja laitoin Vakitapaukselle ensimmäisen viestin vuoteen: "Vilkaisepa tänään TV1 klo 22." Vaihdoimme pari viestiä sarjasta, emme sen kummempaa. Pallo oli kuitenkin heitetty, kepillä kokeiltu jäätä. Arvelin, että Vakitapaus palaa asiaan, jos on vielä tavalla tai toisella kiinnostunut pitämään yhteyttä.

Oikeassa olin. Perjantaina puoli yhdeltätoista illalta sain viestin, joka koski sarjaa mutta kertoi jo ajoituksensa vuoksi myös jostakin aivan muusta. Pari tuntia myöhemmin olinkin jo matkalla miehen luokse. Yhdessäolo oli mukavaa ja yllättävänkin luontevaa. Tauko oli selvästi tehnyt hyvää. 

Aamulla kävelimme merenrantaan, Vakitapaus tarjosi lohikeitot viihtyisässä pikkukahvilassa. Syyspäivä oli täydellinen ja auringonpaiste pakotti siristelemään silmiä ja löysäämään huivia. Olo oli seesteisen kepeä, hymyilin kadulla tuntemattomille. Lähtiessäni kotia kohti halasimme vielä ja totesimme, että oli mukava nähdä. Olikin. 

Sen jälkeen emme ole olleet yhteydessä, enkä vielä tiedä, tulemmeko olemaankaan. En oikeastaan jaksa murehtia sitä sen kummemmin. Asiat etenevät, jos ovat edetäkseen. Omasta puolestani näkisin  Vakitapausta mielelläni taas enemmänkin, mutta voi hyvin olla, että hänellä on nytkin käynnissä muita kuvioita ja jälleennäkeminen jää yksittäiseksi kerraksi. Katsotaan. 

Viime viikko oli suhde-elämäni suhteen muutenkin poikkeuksellisen aktiivinen ja piti sisällään useampia kiinnostavia kohtaamisia. 

Eräänä arki-iltana kävin kahvilla varsin mukavan miehen kanssa ja löysin hämmentäviä, melkeinpä uskomattomia yhteensattumia. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin varattu, joten en lähde analysoimaan sen enempää – en siksikään, että monien mutkien kautta hän tietää blogistani ja saattaa jopa lukea tätä. Tapaaminen oli silti ilahduttava ja toivon, että törmäämme toistekin. 

Vakitapauksen seurassa alkanut lauantaipäivä puolestaan huipentui vauhdikkaisiin jatkojuhliin, joissa oli paikalla moniakin tuttavia. Pikkutunteina huomasin törmääväni jatkuvasti varsin pidettyyn ja rehellisesti sanoen poikkeuksellisen komeaan herraan, joka on näyttäytynyt blogissani pari kertaa aikaisemminkin. En edelleenkään aio antaa hänelle sen kummempaa nimeä, sillä tällä jutulla ei lähtökohtaisesti ole juurikaan tekemistä tunteiden kanssa. Tulemme ihan mukavasti juttuun ja fyysinen yhteys toimii erinomaisesti, mutta ihastua en aio, tuskinpa hänkään. 

Joka tapauksessa päädyimme illan kuluessa seisoskelemaan lähekkäin, ja jossain vaiheessa kädet hakeutuivat vaivihkaa yhteen, vaikka molemmat meistä puhuivat näennäisesti täysin eri tyypeille. Jonkin aikaa jatkoimme kiehtovaa peliä, kunnes touhuamme seurannut kaveri totesi lopulta suoraan: "No niin, lähtekäähän nyt panemaan." 

Mies tuli luokseni, maksoi herrasmiehenä taksin. Ilta oli hyvä, ja niin oli aamukin. Jatkoa ei kuitenkaan tarvitse turhaan miettiä, sillä mies lähti luotani suoraan pakkaamaan ja vielä illaksi lentokentälle – edessään puolen vuoden työkomennus ulkomaille. Hieno tilaisuus ja upea juttu hänelle, minä jatkan elämääni eteenpäin kuten ennenkin. 

Kokonaisuudessaan ilahduttava ja piristävä viikko. Uskoni ihaniin miehiin on taas palautunut. 

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Vuosi sinkkuna

Hupsheijaa, bloggaaminen on taas jäänyt vähemmälle. Vilpittömät pahoitteluni! Voisin väittää, että viime aikoina suhteet eivät vain ole olleet päällimmäisenä mielessäni, mutta valehtelisin – minä kun olen sitä ihmistyyppiä, jolla suhteet ovat mielessä aina, olipa mitään sitten meneillään tai ei. 

Mitään merkittävämpää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Elokuun puolella vietin tupareitani, joissa paikalla oli tuttu kolmikko Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Ilta meni mukavasti ja leppoisasti, boolia kului ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Kun matka jatkui keskustan tanssipaikkaan, Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra jatkoivat omille teilleen ja Vakitapauskin löysi muuta puuhaa (lue:  naisen) ilmeisen nopeasti. Siitä sisuuntuneena päätin itsekin toimia ja sain seurakseni mukavan oloisen, ilmeisesti aasialaistaustaisen miehen. Vähän tanssailtiin ja pussailtiin, mutta jossain vaiheessa hakeuduin takaisin kavereideni pariin ja tunnustin, että jatkoja ei tule – olin jo tarjonnut yöpaikan kolmelle ystävälleni. En tiedä, olisinko jatkanut samaan suuntaan muutenkaan. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että edes miehen etunimi ei jäänyt päähän. 

Tupari-illan jälkeen olen selannut tuttuun tapaan Tinderiä ja elätellyt turhaa toivetta siitä, että unelmien mies ilmestyisi nettideittipalstojen uumenista. Yhdenlaisen edistysaskeleen olen sentään ottanut: ensimmäistä kertaa olen rohkaistunut aloittamaan Tinder-keskusteluja myös itse. Ilmeisen tuloksekasta hommaa, sillä avaukseni johti kaksiinkin treffeihin erään islantilaismiehen kanssa. (Siitä lisää myöhemmin.)

Muuten on kuitenkin pitänyt hiljaista. Lukiotuttu lähettelee edelleen viestejä ehkä vähän useammin kuin omasta mielestäni olisi tarpeellista, mutta sävy on tulkittavissa kaverilliseksi. Vanhempiin on-off-tapauksiin törmään nykyään niin harvoin, että vaikka yhteiset juhlat voisivat mahdollisesti johtaa johonkin, en pääse ottamaan asiasta selvää. Nappisilmän kanssa emme lopulta koskaan järjestäneetkään viimeisiä treffejä ennen hänen lähtöään vaihtoon Itä-Eurooppaan, ja nyt on myöhäistä. Brittimies lähetti minulle hiljattain kortin, mutta emme enää tunne toistemme arkipäiväisiä käänteitä. Se kirpaisee, vaikka päivä päivältä hieman vähemmän. 

Vanhoja blogimerkintöjä lukiessani huomaan, että aikanaan sinkkuelämässäni kului tuskin kahta tai kolmea viikkoa ilman minkäänlaista säpinää. Voin kertoa, että tilanne on muuttunut. Yhä useammin huomaan istuvani yksin kotona, katsovani tv:stä jotain täysin turhaa ja miettiväni, että nytkin voisin olla treffeillä. Nytkin voisin keskustella hyvän ruuan ääressä, istua lasillisilla, katsoa tätä joutavanpäiväistä elokuvaa jonkun kainalossa ja haukkua yhdessä päänäyttelijän ilmeetöntä suoritusta. 

Syyskuussa tuli täyteen vuosi sinkkuutta. Vuosi erosta Opettajan kanssa, ja olen jo melkein unohtanut, millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa. Opettajakin on melkein kadonnut mielestäni. Vuoden aikana emme ole olleet yhteydessä millään tavalla. Ei yhtäkään viestiä, satunnaista kohtaamista, edes Facebook-tykkäystä. Hän katosi elämästäni täysin, kerralla ja kokonaan. Ehkä hyvä niin. Nopea viilto sattuu vähemmän. 

Vaikka saatan kuulostaa lannistuneelta, sitä en toki ole. Rakkausrintamalla on hiljaista, mutta muuten elämässä menee varsin mukavasti. Töitä riittää, kotona on mukavaa, illat ja viikonloput täyttyvät mielenkiintoisista tapatumista. Olen liittynyt kuntokeskuksen jäseneksi, alkanut harrastaa liikuntaa ja iloinnut kauniista syksystä ja pimenevistä illoista. 

Viime viikkoina suurimpia ilonaiheitani on ollut ystävyyteni Konsulttikaverin kanssa. Olen maininnut hänet ennenkin: läheisin miespuolinen ystäväni, mies, jonka kanssa minulla ei koskaan ole ollut pienintäkään juttua. Viimeisen kuukauden sisällä olemme käyneet useammankin kerran elokuvissa, istuneet tuopin ääressä, kulkeneet öisiä katuja ja ihmetelleet elämää viideltä yöllä laiturilla istuen, kaupungin valoja katsellen. Olemme olleet läheisiä jo vuosien ajan, mutta nyt olemme jotenkin ajautuneet entistä tiiviimmin yhteen. Harvassa ovat ihmiset, joiden kanssa tulisi pohdittua syvällisesti ihmissuhteita, rakkautta, perhettä ja unelmia – mutta hän on yksi heistä. Välillä ajatuksemme osuvat niin hämmentävän hyvin yhteen, etten voi olla pohtimatta: Miksi meillä ei ole koskaan ollut mitään juttua?

Kuten sanottu, ajatuksemme tosiaan kulkevat samoja polkuja, sillä muutama viikko sitten hän itse esitti minulle täsmälleen saman kysymyksen. Jotakin suhteestamme kertoo, että pystyimme keskustelemaan ihan asiallisesti siitä, miksi välillemme ei ole koskaan kehkeytynyt mitään. Selityskin saatiin: kumpikaan ei vain ole ihastunut toiseen. Niin yksinkertaista, niin helppoa. On hirvittävän lohdullista, että elämässäni on yksi mies, jonka voin luottaa kulkevan rinnallani vielä pitkään. 

Ihastuksia tulee ja menee. Ystävyys pysyy. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.