Hybridilapsi

Nettideittimaailma se aina jaksaa yllättää. Juuri kun kuvittelee kuulleensa jo kaikki mahdolliset ja mahdottomat keskustelunavaukset, huomaa olevansa pahasti väärässä.

Tapahtui Suomi24 Treffeissä pari päivää sitten:


Mies: Onko sinulla kokemusta avaruusolennoista?

Minä: Ööh... Eipä kyllä, enkä oikein usko, että ihmiskunta on ylipäätään vielä sellaisiin törmännyt. 

Mies: Ajattelin, että voisit olla ns. hybridi-lapsi. 

Minä: Anteeksi hölmöyteni, mutta en kyllä oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitat. 

Mies: Ajattelin siis vain kasvonpiirteiden perusteella.
Mies: Suutuitko?

Minä: En, lähinnä hämmennyin. Ensinnäkään en tiedä, onko hyvä vai huono asia näyttää avaruusolennolta ja toisekseen en tiedä, oletko tosissasi vai oliko tämä vain jonkinlainen vitsi. 

Mies: Eihän sitä koskaan tiedä ennen kuin kysyy. Tosiaan ei ollut tarkoitus vitsailla. Olen kiinnostunut kaikenlaisista yliluonnollisista ilmiöistä. Mikään asia ei ole itsessään huono. Minusta ainakin oot kaunis (avaruusnainen ;).


No, mikäs tässä. Avaruusolioksi minua ei ennen olekaan luultu.

Nettideittaajan toinen päiväkirja

Ennen tämän blogin perustamista minulla oli tapana kirjoitella ihmissuhdekuulumisiani paperiseen muotoon. Kesällä 2013 perustelin sen näin: Juuri tällä hetkellä asiasta tuntuu vaikealta puhua, mutta nyt tuntuu, että minun on pakko purkaa pahaa oloani, epävarmuuttani ja yksinäisyyttäni johonkin. Päiväkirja toimikoon kuuntelijanani. 

Blogi on myöhemmin jatkanut samaa tehtävää, toki välillä myös iloisemmissa merkeissä. Hiljattain törmäsin kuitenkin vanhaan, paperiseen päiväkirjaani ja yllätyin: tekstit olivat paljon lähempänä blogikirjoituksiani kuin muistinkaan.

Alun perin blogini nimi Nettideittaajan päiväkirja viittasi ennen kaikkea nettideittailuun. Aikojen  saatossa olen kuitenkin huomannut, että blogi on tosiaan kääntynyt päiväkirjan suuntaan. Ehkä välillä liiaksikin: myönnän, että lukijoiden kannalta olisi varmasti kiinnostavampaa lukea deittailusta ja sinkkuelämästä ylipäätään kuin vain oman elämäni viimeisimmistä, itseään toistavista käänteistä. Lupaan palata reippaammin vielä siihenkin puoleen!

Tällä kertaa en kuitenkaan malta olla hämmästelemättä, kuinka hirvittävän samanlaisina ihmissuhteeni ovat pysyneet jo vuosien ajan. Vai mitäs sanotte näistä? (Päiväkirjassani käytän tietysti oikeita nimiä, en nimimerkkejä. Muuten tekstit ovat alkuperäisessä asussaan.)

Päiväkirjan otteita vuosilta 2012–2013: 

Tuntuu vain niin hämmentävältä, että kun olen perjantaina herännyt Vakitapauksen luota ja lauantaina Suomenruotsalaisherran kainalosta, menenkin hankkimaan vielä kolmannen miehen sunnuntaiaamuksi. 

Alan olla aika vakuuttunut siitä, että minun ja Sijoittajan välillä ei ihan totta tule olemaan enää mitään. Olen asian kanssa ok. Luulisin. 

Vaikka mielipiteeni miesten suhteen tuntuu keikkuvan puolelta toiselle, tällä hetkellä vaikuttaa todella siltä, että olen asettanut Suomenruotsalaisherran etusijalle. Sijoittaja ja Vakitapaus olivat samoilla jatkoilla kumpainenkin, mutta hädin tuskin vilkaisin heitä. 

Päädyin pitkästä aikaa Vakitapauksen luo yöksi. Hirveän humalaista, hirveän hauskaa. Aamulla päätä jomotti eikä kumpikaan muistanut taksin neljättä matkustajaa, minä en edes kolmatta. 

Vakitapaus on tekstannut ja todella jopa soittanut silloinkin, kun hänellä on ollut täysi syy olettaa minun olevan Suomenruotsalaisherran seurassa. Juuri niin asia olikin. 

Kummallisin ja raastavin yhden yön kohtaamiseni oli kukapa muukaan kuin Sijoittaja. Olin yllättynyt, iloissani, jälkeenpäin hämmentynyt ja sitten taas oudolla tavalla tyhjä. Katsotaan, vieläkö jonkin (humalaisen) illan päätteeksi jälleen kohtaamme. En pidä todennäköisenä, mutten toki mahdottomanakaan. 

Aamulla Suomenruotsalaisherra laittoi minulle aamupalaa ja pahoitteli, ettei croissantteja ollut kuin yksi: "Ensi kerralla sitten toinenkin." Tuollaista ei pitäisi heittää ihan noin vain, jos minulta kysytään. 

Kuulostaako tutulta? Ei ihme. Jokaisen yllä mainitun miehen kanssa olen päätynyt jatkoille vielä tänäkin vuonna.

Teksteistä löytyi myös kokonaistilanteen kriittistä arviointia. 

Minua oksettaa ja itkettää, käsi vapisee. Miksi päästän itseni ihastumaan niin helposti ihmisiin, jotka eivät pohjimmiltaan ihastu minuun?

My life's a mess. Siihen lopputulokseen tulee väistämättä, kun näitä mieskuvioita miettii. Yhdellä kunnon jutulla pärjäisin, sen sijaan saan kourallisen sähellystä joka ei johda mihinkään. 

Jälkimmäisen allekirjottaisin edelleen saman tien.

Myös nämä vuoden 2013 aikana kirjoitetut sanat tuntuvat oudon ajankohtaisilta: 

Olen totta puhuen aika ällistynyt. Ne nimet, joiden ajattelin jo kokonaan kadonneen elämästäni, ovat tulleet takaisin. 

Askel eteenpäin, kaksi taakse. Eikä oikeastaan edes haittaa, lähinnä huvittaa.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Vakitapauksen paluu II

Blogiani pidempään lukeneet tietävät, että muutamat nimet nousevat elämässäni ja teksteissäni esille kerta toisensa jälkeen. Niin vain on, että joistakin miehistä en pääse yli eikä ympäri: kohtaamme aina uudelleen ilman että jutusta silti kehittyisi mitään vakavampaa. 

Tämän viikonlopun jälkeen voisin arvioida, että yhdestä tutusta herrasta saatetaan jälleen kuulla enemmän. Kyseessä on tietysti Vakitapaus, jonka nimikin jo paljastaa pitkän yhteisen historiamme. Olen kertonut siitä tarkemmin muun muassa tässä merkinnässä, mutta lyhyenä yhteenvetona: hengailimme aikanaan yhdessä enemmän tai vähemmän säännöllisesti toista vuotta. Ei mitään suurta eikä mullistavaa – yhteisiä öitä, leffailtoja, muutamia yksittäisiä kertoja iltalenkille tai päiväretkelle. Homman nimi oli friends with benefits, ja kumpikin tapaili jatkuvasti muitakin ilman että se vaikutti keskinäisiin väleihimme. 

Juttu jäi, kun ryhdyin seurustelemaan Opettajan kanssa. Kun erosin, Vakitapaus otti jälleen yhteyttä ja näimme muutaman kerran, kunnes hän alkoi vuorostaan seurustella tahollaan. 

Loppukesästä kuulin hänen eronneen ja pohdin tässäkin blogissa, kuuluuko miehestä taas pian. Eipä kuulunut – ei ennen kuin viime viikolla. 

Aikanaan seurasimme yhdessä kerrassaan loistavaa Silta-sarjaa. Kun kolmannen kauden jaksot tulivat ruutuun viime sunnuntaina, jonkinlainen nostalgia sai minussa vallan ja laitoin Vakitapaukselle ensimmäisen viestin vuoteen: "Vilkaisepa tänään TV1 klo 22." Vaihdoimme pari viestiä sarjasta, emme sen kummempaa. Pallo oli kuitenkin heitetty, kepillä kokeiltu jäätä. Arvelin, että Vakitapaus palaa asiaan, jos on vielä tavalla tai toisella kiinnostunut pitämään yhteyttä.

Oikeassa olin. Perjantaina puoli yhdeltätoista illalta sain viestin, joka koski sarjaa mutta kertoi jo ajoituksensa vuoksi myös jostakin aivan muusta. Pari tuntia myöhemmin olinkin jo matkalla miehen luokse. Yhdessäolo oli mukavaa ja yllättävänkin luontevaa. Tauko oli selvästi tehnyt hyvää. 

Aamulla kävelimme merenrantaan, Vakitapaus tarjosi lohikeitot viihtyisässä pikkukahvilassa. Syyspäivä oli täydellinen ja auringonpaiste pakotti siristelemään silmiä ja löysäämään huivia. Olo oli seesteisen kepeä, hymyilin kadulla tuntemattomille. Lähtiessäni kotia kohti halasimme vielä ja totesimme, että oli mukava nähdä. Olikin. 

Sen jälkeen emme ole olleet yhteydessä, enkä vielä tiedä, tulemmeko olemaankaan. En oikeastaan jaksa murehtia sitä sen kummemmin. Asiat etenevät, jos ovat edetäkseen. Omasta puolestani näkisin  Vakitapausta mielelläni taas enemmänkin, mutta voi hyvin olla, että hänellä on nytkin käynnissä muita kuvioita ja jälleennäkeminen jää yksittäiseksi kerraksi. Katsotaan. 

Viime viikko oli suhde-elämäni suhteen muutenkin poikkeuksellisen aktiivinen ja piti sisällään useampia kiinnostavia kohtaamisia. 

Eräänä arki-iltana kävin kahvilla varsin mukavan miehen kanssa ja löysin hämmentäviä, melkeinpä uskomattomia yhteensattumia. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin varattu, joten en lähde analysoimaan sen enempää – en siksikään, että monien mutkien kautta hän tietää blogistani ja saattaa jopa lukea tätä. Tapaaminen oli silti ilahduttava ja toivon, että törmäämme toistekin. 

Vakitapauksen seurassa alkanut lauantaipäivä puolestaan huipentui vauhdikkaisiin jatkojuhliin, joissa oli paikalla moniakin tuttavia. Pikkutunteina huomasin törmääväni jatkuvasti varsin pidettyyn ja rehellisesti sanoen poikkeuksellisen komeaan herraan, joka on näyttäytynyt blogissani pari kertaa aikaisemminkin. En edelleenkään aio antaa hänelle sen kummempaa nimeä, sillä tällä jutulla ei lähtökohtaisesti ole juurikaan tekemistä tunteiden kanssa. Tulemme ihan mukavasti juttuun ja fyysinen yhteys toimii erinomaisesti, mutta ihastua en aio, tuskinpa hänkään. 

Joka tapauksessa päädyimme illan kuluessa seisoskelemaan lähekkäin, ja jossain vaiheessa kädet hakeutuivat vaivihkaa yhteen, vaikka molemmat meistä puhuivat näennäisesti täysin eri tyypeille. Jonkin aikaa jatkoimme kiehtovaa peliä, kunnes touhuamme seurannut kaveri totesi lopulta suoraan: "No niin, lähtekäähän nyt panemaan." 

Mies tuli luokseni, maksoi herrasmiehenä taksin. Ilta oli hyvä, ja niin oli aamukin. Jatkoa ei kuitenkaan tarvitse turhaan miettiä, sillä mies lähti luotani suoraan pakkaamaan ja vielä illaksi lentokentälle – edessään puolen vuoden työkomennus ulkomaille. Hieno tilaisuus ja upea juttu hänelle, minä jatkan elämääni eteenpäin kuten ennenkin. 

Kokonaisuudessaan ilahduttava ja piristävä viikko. Uskoni ihaniin miehiin on taas palautunut. 

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Vuosi sinkkuna

Hupsheijaa, bloggaaminen on taas jäänyt vähemmälle. Vilpittömät pahoitteluni! Voisin väittää, että viime aikoina suhteet eivät vain ole olleet päällimmäisenä mielessäni, mutta valehtelisin – minä kun olen sitä ihmistyyppiä, jolla suhteet ovat mielessä aina, olipa mitään sitten meneillään tai ei. 

Mitään merkittävämpää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Elokuun puolella vietin tupareitani, joissa paikalla oli tuttu kolmikko Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Ilta meni mukavasti ja leppoisasti, boolia kului ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Kun matka jatkui keskustan tanssipaikkaan, Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra jatkoivat omille teilleen ja Vakitapauskin löysi muuta puuhaa (lue:  naisen) ilmeisen nopeasti. Siitä sisuuntuneena päätin itsekin toimia ja sain seurakseni mukavan oloisen, ilmeisesti aasialaistaustaisen miehen. Vähän tanssailtiin ja pussailtiin, mutta jossain vaiheessa hakeuduin takaisin kavereideni pariin ja tunnustin, että jatkoja ei tule – olin jo tarjonnut yöpaikan kolmelle ystävälleni. En tiedä, olisinko jatkanut samaan suuntaan muutenkaan. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että edes miehen etunimi ei jäänyt päähän. 

Tupari-illan jälkeen olen selannut tuttuun tapaan Tinderiä ja elätellyt turhaa toivetta siitä, että unelmien mies ilmestyisi nettideittipalstojen uumenista. Yhdenlaisen edistysaskeleen olen sentään ottanut: ensimmäistä kertaa olen rohkaistunut aloittamaan Tinder-keskusteluja myös itse. Ilmeisen tuloksekasta hommaa, sillä avaukseni johti kaksiinkin treffeihin erään islantilaismiehen kanssa. (Siitä lisää myöhemmin.)

Muuten on kuitenkin pitänyt hiljaista. Lukiotuttu lähettelee edelleen viestejä ehkä vähän useammin kuin omasta mielestäni olisi tarpeellista, mutta sävy on tulkittavissa kaverilliseksi. Vanhempiin on-off-tapauksiin törmään nykyään niin harvoin, että vaikka yhteiset juhlat voisivat mahdollisesti johtaa johonkin, en pääse ottamaan asiasta selvää. Nappisilmän kanssa emme lopulta koskaan järjestäneetkään viimeisiä treffejä ennen hänen lähtöään vaihtoon Itä-Eurooppaan, ja nyt on myöhäistä. Brittimies lähetti minulle hiljattain kortin, mutta emme enää tunne toistemme arkipäiväisiä käänteitä. Se kirpaisee, vaikka päivä päivältä hieman vähemmän. 

Vanhoja blogimerkintöjä lukiessani huomaan, että aikanaan sinkkuelämässäni kului tuskin kahta tai kolmea viikkoa ilman minkäänlaista säpinää. Voin kertoa, että tilanne on muuttunut. Yhä useammin huomaan istuvani yksin kotona, katsovani tv:stä jotain täysin turhaa ja miettiväni, että nytkin voisin olla treffeillä. Nytkin voisin keskustella hyvän ruuan ääressä, istua lasillisilla, katsoa tätä joutavanpäiväistä elokuvaa jonkun kainalossa ja haukkua yhdessä päänäyttelijän ilmeetöntä suoritusta. 

Syyskuussa tuli täyteen vuosi sinkkuutta. Vuosi erosta Opettajan kanssa, ja olen jo melkein unohtanut, millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa. Opettajakin on melkein kadonnut mielestäni. Vuoden aikana emme ole olleet yhteydessä millään tavalla. Ei yhtäkään viestiä, satunnaista kohtaamista, edes Facebook-tykkäystä. Hän katosi elämästäni täysin, kerralla ja kokonaan. Ehkä hyvä niin. Nopea viilto sattuu vähemmän. 

Vaikka saatan kuulostaa lannistuneelta, sitä en toki ole. Rakkausrintamalla on hiljaista, mutta muuten elämässä menee varsin mukavasti. Töitä riittää, kotona on mukavaa, illat ja viikonloput täyttyvät mielenkiintoisista tapatumista. Olen liittynyt kuntokeskuksen jäseneksi, alkanut harrastaa liikuntaa ja iloinnut kauniista syksystä ja pimenevistä illoista. 

Viime viikkoina suurimpia ilonaiheitani on ollut ystävyyteni Konsulttikaverin kanssa. Olen maininnut hänet ennenkin: läheisin miespuolinen ystäväni, mies, jonka kanssa minulla ei koskaan ole ollut pienintäkään juttua. Viimeisen kuukauden sisällä olemme käyneet useammankin kerran elokuvissa, istuneet tuopin ääressä, kulkeneet öisiä katuja ja ihmetelleet elämää viideltä yöllä laiturilla istuen, kaupungin valoja katsellen. Olemme olleet läheisiä jo vuosien ajan, mutta nyt olemme jotenkin ajautuneet entistä tiiviimmin yhteen. Harvassa ovat ihmiset, joiden kanssa tulisi pohdittua syvällisesti ihmissuhteita, rakkautta, perhettä ja unelmia – mutta hän on yksi heistä. Välillä ajatuksemme osuvat niin hämmentävän hyvin yhteen, etten voi olla pohtimatta: Miksi meillä ei ole koskaan ollut mitään juttua?

Kuten sanottu, ajatuksemme tosiaan kulkevat samoja polkuja, sillä muutama viikko sitten hän itse esitti minulle täsmälleen saman kysymyksen. Jotakin suhteestamme kertoo, että pystyimme keskustelemaan ihan asiallisesti siitä, miksi välillemme ei ole koskaan kehkeytynyt mitään. Selityskin saatiin: kumpikaan ei vain ole ihastunut toiseen. Niin yksinkertaista, niin helppoa. On hirvittävän lohdullista, että elämässäni on yksi mies, jonka voin luottaa kulkevan rinnallani vielä pitkään. 

Ihastuksia tulee ja menee. Ystävyys pysyy. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Parhaassa seurassa

Tänä aamuna heräsin osoitteesta, josta en uskonut enää herääväni. Vieläkin vähän huimaa ja hykerryttää. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tässä kaupungissa ei ole yhtäkään toista miestä, jonka vierestä mieluummin löytäisin itseni. 

Eilisiltana vietettiin juhlia, joissa oli vanha tuttu porukka. Blogissa vilahtaneista miehistä paikalla olivat muun muassa Suomenruotsalaisherra, Vakitapaus – ja saavuttamaton iki-ihastukseni Sijoittaja. Booli maistui, tanssilattia täyttyi. Juttelin pitkään Suomenruotsalaisherran kanssa, vaihdoin kuulumiset Vakitapauksen ja Sijoittajan kanssa ja etsin sopivaa tasapainoa täytekakun ja gin tonicin välillä. Illan kuluessa Suomenruotsalaisherra jatkoi toisiin juhliin ja puoliltaöin Vakitapauskin katosi paikalta. Pikkutuntien kuluessa huomasin päätyväni jatkuvasti Sijoittajan seuraan – ja ehkä vähän toisinkin päin. Hän tarjosi juoman, piteli ohimennen kättä selälläni, vilkaisi silmiin tanssilattialla ja  herätti kysymyksen, jota en ollut uskaltanut kysyä itseltäni aikoihin: voisiko tässä sittenkin olla vielä jotain?

Puoli viiden maissa Sijoittaja totesi, että taitaa olla aika lähteä nukkumaan ja kysäisi ohimennen: mites sä? Ulko-ovella sain suudelman ja yökutsun, jota olin odottanut melkein kahden vuoden ajan. 

Aamuaurinko sarasti jo taivaanrannassa, kun kuljimme kaupungin tyhjiä katuja pitkin tuttuun osoitteeseen. Olisitko vielä löytänyt tänne? Sijoittaja kysyi. En välttämättä, minä valehtelin. 

Yö – tai oikeastaan aamu – oli juuri niin ihana kuin ajattelinkin. Sijoittajalla on minuun hassu fyysinen vetovoima, joka saa hakeutumaan lähelle aivan toisella tapaa kuin satunnaisissa yövierailuissa yleensä. Juttelemme niitä näitä sen verran kuin hyvä on jutella, mutta pohjimmiltaan kemia ei perustu niinkään keskusteluyhteyteen tai yhteiseen ajatusmaailmaan kuin puhtaaseen tunteeseen: juuri tässä, juuri tämän ihmisen vieressa on hyvä olla juuri nyt. 

Vaikka olen viettänyt öitä monissa osoitteissa, samanlaista tunnetta minulla ei yleensä synny kuin vakavammassa suhteessa, jos siinäkään. Ei tarvitse miettiä, voiko tulla lähelle, voiko silittää poskea tai tulla kainaloon. Kaikki vain tapahtuu. Kenenkään muun vieressä olo ei ole yhtä turvallinen, yhtä varauksettoman rakastettu. Kukaan muu ei noin vain tartu leukaan, katso silmiin ja hymyile. Hengitys salpautuu vieläkin pelkästä ajatuksesta.

Kaikki tämä siitä huolimatta, että meistä kumpikin tietää hyvin, että suurempaa suhdetta ei tule koskaan syntymään. Seuraavaan kertaan voi hyvin mennä taas kaksi vuotta, jos seuraavaa kertaa ylipäätään tulee. Olen oppinut hyväksymään ajatuksen, iloitsemaan niistä harvoista hetkistä jotka itselleni saan. 

Yö Sijoittajan kanssa on täyttänyt hellyyskiintiöni taas hetkeksi paremmin kuin mikään. Samalla se saa pohtimaan: onko jossain olemassa ihminen, jonka kanssa kaikki yöt voisivat olla samanlaisia? Joku, jonka kanssa fyysinen vetovoima toimisi yhtä taianomaisesti mutta jonka kanssa myös keskusteluyhteys löytyisi heti ja joka haluaisi sitoutua, jakaa satunnaisten öiden lisäksi yhteisen arjen?

Toisinaan olen miettinyt, olenko liian nirso, jätänkö liian helposti jutun sikseen jos kaikki tuntuu vain "ihan kivalta". Ehkä toistan itseäni, mutta tällaisen yön jälkeen tajuan taas, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kun tiedän, miltä yhdessäolo parhaimmillaan tuntuu, kuinka hirvittävän kokonaisvaltainen ihastuksen ja hellyyden tunne voi olla, on mahdotonta tyytyä mihinkään muuhun. 

Vaikka en yleensä ole erityisen taipuvainen uskomaan hormonien, feromonien, biologian ja geenien vaikutukseen suhdeasioissa, olen joutunut myöntämään yhden tosiasian. On olemassa kolme miestä, joiden tuoksun muistan. Sijoittaja on heistä yksi. 

Kesäyön treffit

Aikamoista aaltoilua tämä elämä. Toissapäivänä voivottelin, että mitään ei tapahdu eikä yhtäkään miestä ole näköpiirissä. Koko eilisillan vietinkin sitten treffeillä, ja uskaltaisinpa väittää, että aika onnistuneilla sellaisilla.

Treffikumppanina oli viimeisin lukio- ja Tinder-tuttavuuteni, jonka kaikesta kliseisyydestä välittämättä olen päättänyt nimetä tässä blogissa Nappisilmäksi. Mies oli käymässä asuinkaupungissani, ja viestittelin hänelle, että oma aikomukseni oli lähteä loppuviikoksi mökkeilemään. Kysymys tulikin nopeasti: vieläkö ehtisimme nähdä? 

Onneksi ehdimme. Kesäilta oli lämmin, vaikka aurinko piiloutuikin pilvien taa saman tien kun palasimme kaupasta ja istahdimme puistonpenkille juomaan olutta ja juttelemaan. Etukäteen minua hieman jännitti, olisiko meillä vielä puhuttavaa: kuten aiemmin sanoin, viestittelymme ei ole saumattoman sujuvaa enkä ole aivan tottunut miehen tiiviiseen ilmaisutyyliin. Onneksi huoli oli tälläkin kertaa aiheeton. Kasvokkain puhuttavaa kyllä riitti, ja paljon. 

Kun ottaa huomioon, kuinka vähän olemme olleet tekemisissä, puheenaiheet olivat varsin lennokkaat. Keskustelimme yhtä lailla niin koulutuksesta kuin islamismista, alkoholikulttuurista kuin matkailusta. Puhuimme tulevaisuudesta, mietimme mitä elämältä haluamme. Salaa minua ilahdutti erityisesti se, että Nappisilmä aloitti useammankin lauseen toteamalla: "Jos minulla joskus on lapsia, niin..." Havainto: ei sitoutumiskammoa – ajatus perheestä joskus tulevaisuudessa ei saa miestä juoksemaan karkuun. Ei tietenkään ajankohtainen seikka juuri tällä hetkellä, mutta hyvä tietää.

Puistosta jatkoimme syömään ja vielä ulos yksille, kunnes sade pakotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Jotenkin sain päähäni ehdottaa, että käymme minun kämppäni kautta ja haemme sateenvarjon ja kylmää juotavaa. Sain kiitellä itseäni loman aikana vallinneesta kodinlaitto- ja siivousvimmastani. Kämppää ei tarvinnut hävetä. 

Matkamme ei kuitenkaan päättynyt vielä luokseni: jatkoimme lähipubiin ja sieltä viimeiseen paikkaan, jossa juomat vaihtuivat jo alkoholittomaan versioon. Tässä vaiheessa treffit olivat kestäneet reilut kuusi tuntia, ja kello alkoi käydä vaativaksi. Miehen viimeinen bussi lähtisi puoli kahdelta, ja siihen oli tyytyminen. 

Pysäkillä halasimme tiukasti ja sovimme näkevämme vielä. Yöllä sain viestin, jossa Nappisilmä sanoi illan olleen mukava. Olin samaa mieltä.

Tässä vaiheessa kaikki näyttää hyvältä. Nappisilmä on edelleen ihan yhtä hauska ja fiksu kuin muistinkin, ja melkein vielä paremman näköinen. En tiennytkään tykkääväni kihartuvista hiuksista niin paljon. 

Kaksi seikkaa jäävät kuitenkin vielä mietityttämään: toistaiseksi mies ei ole osoittanut kiinnostusta suoraan, välillämme ei ole ollut mitään halausta suurempaa kontaktia. Kohteliaan hienovaraista etenemistä vai epäröintiä? En tiedä. 

Toinen seikka on se, että Nappisilmä polttaa, ainakin silloin kun on ottanut olutta. Joskus olen pitänyt suhdettani tupakointiin hyvin ehdottomana: minähän en sellaista katsele! Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään, onko se minulle perustavanlaatuinen kynnyskysymys. Ei välttämättä.

Ja niin. On tässä kolmaskin ongelma, suurempi kuin mikään muu. 

Nappisilmä lähtee pian vaihtoon Itä-Eurooppaan. Syksyksi tai koko vuodeksi, aika on vielä auki. Pitkäksi aikaa joka tapauksessa. Ehkä liian. 

Yritän siis hillitä itseni, olla innostumatta liikaa. Varautua siihen, että tämä juttu saattaa päättyä, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Melkein onnellinen

Kesäloma – mikä ihana tekosyy. Jäin lomalle perjantaina, ja rankan vaikkakin palkitsevan työkesän jälkeen olen antanut itselleni luvan nauttia kesästä, auringosta, vapaudesta. Gradu häämöttää viikon ja seuraavankin to do -listalla, mutta parin päivän ajan olen vain ollut ja mennyt, nähnyt ystäviä, laittanut kotia ja tehnyt juuri sitä mitä eniten tahdon tehdä. 

Perjantaina istuin kotona ja katsoin Netflixiä yöhön asti hyvällä omallatunnolla. 

Lauantaina pyöräilin keskustaan, ostin ilahduttavan värisiä kesäkukkia ihan vain itselleni ja kokeilin kavereideni kanssa uutta seikkailupuistoa. Lihaksissa tuntuu edelleen. Menisin uudestaan koska vain.

Illaksi suuntasin juhliin, jossa paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra. Mukavia keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, yöksi yksin kotiin. Sijoittajan kanssa olemme löytäneet jonkinlaisen kohteliaan kaverillisen keskusteluyhteyden. Suomenruotsalaisherra tapailee ilmeisesti tätä nykyä toista tuttavaani, mutta yllättäen tulemme toimeen paremmin kuin aikoihin. Ei turhaa jännitystä tai säätämistä, pystymme vitsailemaan ja tilaamaan yhteisen pitsan. Pöydässä satuin miehen ja tämän uuden kumppanin väliin, eikä tilanne ollut niin kiusallinen kuin olisin kuvitellut. 

Totuus on, että olin silti salaa tyytyväinen, etteivät nämä kaksi lähteneet yhtä matkaa kotiin. Totuus on, että lähtisin yhä itse miehen mukaan, jos yökutsu koskaan kävisi. 

Heräsin seuraavaan aamuun mieli kirkkaana. Ostin keittiöön retroradion, kävin läpi piirongin päälle kerääntyneitä lehtiä ja kävin lenkillä. Tein uuniperunoita ja savulohta ja ostin jälkiruuaksi suosikkijuustojani, viikunahilloa ja kirsikoita. Mielessä käväisi, että ateria olisi ollut mukavampi jakaa jonkun toisen kanssa, mutta sysäsin ajatuksen sivuun. Katsoin lisää Netflixiä. Alan olla aika koukussa How I Met Your Motheriin. 

Ensimmäinen varsinainen lomapäivä käynnistyi puhelinsoitolla: teinivuosista saakka tuntemani kaveripoika oli käymässä kaupungissa ja ehdotti lounasta. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa ja huomata, että puhuttavaa on, vaikka emme ole nähneet kahdestaan vuosiin. Kun kaveripoika jatkoi matkaa saaristoon, minä suuntasin suosikkipuistooni meren rannalle. Ostin tötteröjäätelön ja  katselin meressä lipuvia veneitä ja puistossa kierteleviä turisteja. Luin Tove Janssonin elämäkertaa, annoin tuulen sekoittaa hiukset ja tunsin todella olevani lomalla. Kotona sain viimeinkin laitettua paikalleen jatkojohtolistat ja kasteltua kituvat viherkasvini. 

Kaikki oli hyvin, oikein hyvin. Hymyilin koko päivän itsekseni, olin selittämättömällä tavalla seesteisen onnellinen. 

Samaan aikaan tuttu tyhjyys on kuitenkin taas täällä. On kesäloma, viimein yli kahteenkymppiin kipuavat lämpöasteet, kaunis koti, jääkaappi täynnä hyvää ruokaa ja halu jakaa tämä kaikki jonkun muun kanssa. Eikä ketään, ei yhtään ketään. 

Viimeisimmän treffikumppanini Nappisilmän kanssa olemme vaihtaneet viestejä. Hän on jälleen kaupungissa. Silti emme edelleenkään ole nähneet. 

Tinderissä on hiljaista, Suomi24:ssa ja OkCupidissa niin täydellisen epäsopivia miehiä että harkitsen vakavasti profiilini piilottamista. 

Brittimies on käynyt ajatuksissani enemmän kuin pitkiin aikoihin ja laittanut viestejä harvemmin kuin koskaan ennen. Olemme vielä yhteyksissä, mutta hyvä jos pari kertaa kuussa. Kaipaan keskustelujamme, kaipaan Brittimiehen pitkiä viestejä. Hänen hyvänyöntoivotuksiaan ja pieniä arjen havaintojaan, tunnetta siitä että tunnemme toisemme paremmin kuin moni muu. Hieman yllättäen tajusin, että vuoteen tai ehkä pariinkaan en ole ollut keneenkään ihastunut niin paljon kuin häneen. Kenenkään muun viestit eivät ilahduta yhtä paljon, kukaan muu ei saa minua hymyilemään pelkästään parilla sanalla. 

Vaikka viestimme ovat edelleen kauniita ja lämpimiä, pelkään, että tämä kaikki on hiljalleen hiipumassa pois. Ajatus sai minut viime yönä kyyneliin, ihan yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta. 

Olen ruvennut tykkäämään Tinderissä jokaisesta brittimiehestä. 

Ei se paljoa korvaa. Eihän se mitään korvaa. 

Puoleen vuoteen en ole herännyt minulle aidosti tärkeän ihmisen vierestä. Se kirpaisee. 

CC-kuvat täältä ja täältä.