Vuosi sinkkuna

Hupsheijaa, bloggaaminen on taas jäänyt vähemmälle. Vilpittömät pahoitteluni! Voisin väittää, että viime aikoina suhteet eivät vain ole olleet päällimmäisenä mielessäni, mutta valehtelisin – minä kun olen sitä ihmistyyppiä, jolla suhteet ovat mielessä aina, olipa mitään sitten meneillään tai ei. 

Mitään merkittävämpää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Elokuun puolella vietin tupareitani, joissa paikalla oli tuttu kolmikko Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Ilta meni mukavasti ja leppoisasti, boolia kului ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Kun matka jatkui keskustan tanssipaikkaan, Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra jatkoivat omille teilleen ja Vakitapauskin löysi muuta puuhaa (lue:  naisen) ilmeisen nopeasti. Siitä sisuuntuneena päätin itsekin toimia ja sain seurakseni mukavan oloisen, ilmeisesti aasialaistaustaisen miehen. Vähän tanssailtiin ja pussailtiin, mutta jossain vaiheessa hakeuduin takaisin kavereideni pariin ja tunnustin, että jatkoja ei tule – olin jo tarjonnut yöpaikan kolmelle ystävälleni. En tiedä, olisinko jatkanut samaan suuntaan muutenkaan. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että edes miehen etunimi ei jäänyt päähän. 

Tupari-illan jälkeen olen selannut tuttuun tapaan Tinderiä ja elätellyt turhaa toivetta siitä, että unelmien mies ilmestyisi nettideittipalstojen uumenista. Yhdenlaisen edistysaskeleen olen sentään ottanut: ensimmäistä kertaa olen rohkaistunut aloittamaan Tinder-keskusteluja myös itse. Ilmeisen tuloksekasta hommaa, sillä avaukseni johti kaksiinkin treffeihin erään islantilaismiehen kanssa. (Siitä lisää myöhemmin.)

Muuten on kuitenkin pitänyt hiljaista. Lukiotuttu lähettelee edelleen viestejä ehkä vähän useammin kuin omasta mielestäni olisi tarpeellista, mutta sävy on tulkittavissa kaverilliseksi. Vanhempiin on-off-tapauksiin törmään nykyään niin harvoin, että vaikka yhteiset juhlat voisivat mahdollisesti johtaa johonkin, en pääse ottamaan asiasta selvää. Nappisilmän kanssa emme lopulta koskaan järjestäneetkään viimeisiä treffejä ennen hänen lähtöään vaihtoon Itä-Eurooppaan, ja nyt on myöhäistä. Brittimies lähetti minulle hiljattain kortin, mutta emme enää tunne toistemme arkipäiväisiä käänteitä. Se kirpaisee, vaikka päivä päivältä hieman vähemmän. 

Vanhoja blogimerkintöjä lukiessani huomaan, että aikanaan sinkkuelämässäni kului tuskin kahta tai kolmea viikkoa ilman minkäänlaista säpinää. Voin kertoa, että tilanne on muuttunut. Yhä useammin huomaan istuvani yksin kotona, katsovani tv:stä jotain täysin turhaa ja miettiväni, että nytkin voisin olla treffeillä. Nytkin voisin keskustella hyvän ruuan ääressä, istua lasillisilla, katsoa tätä joutavanpäiväistä elokuvaa jonkun kainalossa ja haukkua yhdessä päänäyttelijän ilmeetöntä suoritusta. 

Syyskuussa tuli täyteen vuosi sinkkuutta. Vuosi erosta Opettajan kanssa, ja olen jo melkein unohtanut, millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa. Opettajakin on melkein kadonnut mielestäni. Vuoden aikana emme ole olleet yhteydessä millään tavalla. Ei yhtäkään viestiä, satunnaista kohtaamista, edes Facebook-tykkäystä. Hän katosi elämästäni täysin, kerralla ja kokonaan. Ehkä hyvä niin. Nopea viilto sattuu vähemmän. 

Vaikka saatan kuulostaa lannistuneelta, sitä en toki ole. Rakkausrintamalla on hiljaista, mutta muuten elämässä menee varsin mukavasti. Töitä riittää, kotona on mukavaa, illat ja viikonloput täyttyvät mielenkiintoisista tapatumista. Olen liittynyt kuntokeskuksen jäseneksi, alkanut harrastaa liikuntaa ja iloinnut kauniista syksystä ja pimenevistä illoista. 

Viime viikkoina suurimpia ilonaiheitani on ollut ystävyyteni Konsulttikaverin kanssa. Olen maininnut hänet ennenkin: läheisin miespuolinen ystäväni, mies, jonka kanssa minulla ei koskaan ole ollut pienintäkään juttua. Viimeisen kuukauden sisällä olemme käyneet useammankin kerran elokuvissa, istuneet tuopin ääressä, kulkeneet öisiä katuja ja ihmetelleet elämää viideltä yöllä laiturilla istuen, kaupungin valoja katsellen. Olemme olleet läheisiä jo vuosien ajan, mutta nyt olemme jotenkin ajautuneet entistä tiiviimmin yhteen. Harvassa ovat ihmiset, joiden kanssa tulisi pohdittua syvällisesti ihmissuhteita, rakkautta, perhettä ja unelmia – mutta hän on yksi heistä. Välillä ajatuksemme osuvat niin hämmentävän hyvin yhteen, etten voi olla pohtimatta: Miksi meillä ei ole koskaan ollut mitään juttua?

Kuten sanottu, ajatuksemme tosiaan kulkevat samoja polkuja, sillä muutama viikko sitten hän itse esitti minulle täsmälleen saman kysymyksen. Jotakin suhteestamme kertoo, että pystyimme keskustelemaan ihan asiallisesti siitä, miksi välillemme ei ole koskaan kehkeytynyt mitään. Selityskin saatiin: kumpikaan ei vain ole ihastunut toiseen. Niin yksinkertaista, niin helppoa. On hirvittävän lohdullista, että elämässäni on yksi mies, jonka voin luottaa kulkevan rinnallani vielä pitkään. 

Ihastuksia tulee ja menee. Ystävyys pysyy. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Parhaassa seurassa

Tänä aamuna heräsin osoitteesta, josta en uskonut enää herääväni. Vieläkin vähän huimaa ja hykerryttää. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tässä kaupungissa ei ole yhtäkään toista miestä, jonka vierestä mieluummin löytäisin itseni. 

Eilisiltana vietettiin juhlia, joissa oli vanha tuttu porukka. Blogissa vilahtaneista miehistä paikalla olivat muun muassa Suomenruotsalaisherra, Vakitapaus – ja saavuttamaton iki-ihastukseni Sijoittaja. Booli maistui, tanssilattia täyttyi. Juttelin pitkään Suomenruotsalaisherran kanssa, vaihdoin kuulumiset Vakitapauksen ja Sijoittajan kanssa ja etsin sopivaa tasapainoa täytekakun ja gin tonicin välillä. Illan kuluessa Suomenruotsalaisherra jatkoi toisiin juhliin ja puoliltaöin Vakitapauskin katosi paikalta. Pikkutuntien kuluessa huomasin päätyväni jatkuvasti Sijoittajan seuraan – ja ehkä vähän toisinkin päin. Hän tarjosi juoman, piteli ohimennen kättä selälläni, vilkaisi silmiin tanssilattialla ja  herätti kysymyksen, jota en ollut uskaltanut kysyä itseltäni aikoihin: voisiko tässä sittenkin olla vielä jotain?

Puoli viiden maissa Sijoittaja totesi, että taitaa olla aika lähteä nukkumaan ja kysäisi ohimennen: mites sä? Ulko-ovella sain suudelman ja yökutsun, jota olin odottanut melkein kahden vuoden ajan. 

Aamuaurinko sarasti jo taivaanrannassa, kun kuljimme kaupungin tyhjiä katuja pitkin tuttuun osoitteeseen. Olisitko vielä löytänyt tänne? Sijoittaja kysyi. En välttämättä, minä valehtelin. 

Yö – tai oikeastaan aamu – oli juuri niin ihana kuin ajattelinkin. Sijoittajalla on minuun hassu fyysinen vetovoima, joka saa hakeutumaan lähelle aivan toisella tapaa kuin satunnaisissa yövierailuissa yleensä. Juttelemme niitä näitä sen verran kuin hyvä on jutella, mutta pohjimmiltaan kemia ei perustu niinkään keskusteluyhteyteen tai yhteiseen ajatusmaailmaan kuin puhtaaseen tunteeseen: juuri tässä, juuri tämän ihmisen vieressa on hyvä olla juuri nyt. 

Vaikka olen viettänyt öitä monissa osoitteissa, samanlaista tunnetta minulla ei yleensä synny kuin vakavammassa suhteessa, jos siinäkään. Ei tarvitse miettiä, voiko tulla lähelle, voiko silittää poskea tai tulla kainaloon. Kaikki vain tapahtuu. Kenenkään muun vieressä olo ei ole yhtä turvallinen, yhtä varauksettoman rakastettu. Kukaan muu ei noin vain tartu leukaan, katso silmiin ja hymyile. Hengitys salpautuu vieläkin pelkästä ajatuksesta.

Kaikki tämä siitä huolimatta, että meistä kumpikin tietää hyvin, että suurempaa suhdetta ei tule koskaan syntymään. Seuraavaan kertaan voi hyvin mennä taas kaksi vuotta, jos seuraavaa kertaa ylipäätään tulee. Olen oppinut hyväksymään ajatuksen, iloitsemaan niistä harvoista hetkistä jotka itselleni saan. 

Yö Sijoittajan kanssa on täyttänyt hellyyskiintiöni taas hetkeksi paremmin kuin mikään. Samalla se saa pohtimaan: onko jossain olemassa ihminen, jonka kanssa kaikki yöt voisivat olla samanlaisia? Joku, jonka kanssa fyysinen vetovoima toimisi yhtä taianomaisesti mutta jonka kanssa myös keskusteluyhteys löytyisi heti ja joka haluaisi sitoutua, jakaa satunnaisten öiden lisäksi yhteisen arjen?

Toisinaan olen miettinyt, olenko liian nirso, jätänkö liian helposti jutun sikseen jos kaikki tuntuu vain "ihan kivalta". Ehkä toistan itseäni, mutta tällaisen yön jälkeen tajuan taas, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kun tiedän, miltä yhdessäolo parhaimmillaan tuntuu, kuinka hirvittävän kokonaisvaltainen ihastuksen ja hellyyden tunne voi olla, on mahdotonta tyytyä mihinkään muuhun. 

Vaikka en yleensä ole erityisen taipuvainen uskomaan hormonien, feromonien, biologian ja geenien vaikutukseen suhdeasioissa, olen joutunut myöntämään yhden tosiasian. On olemassa kolme miestä, joiden tuoksun muistan. Sijoittaja on heistä yksi. 

Kesäyön treffit

Aikamoista aaltoilua tämä elämä. Toissapäivänä voivottelin, että mitään ei tapahdu eikä yhtäkään miestä ole näköpiirissä. Koko eilisillan vietinkin sitten treffeillä, ja uskaltaisinpa väittää, että aika onnistuneilla sellaisilla.

Treffikumppanina oli viimeisin lukio- ja Tinder-tuttavuuteni, jonka kaikesta kliseisyydestä välittämättä olen päättänyt nimetä tässä blogissa Nappisilmäksi. Mies oli käymässä asuinkaupungissani, ja viestittelin hänelle, että oma aikomukseni oli lähteä loppuviikoksi mökkeilemään. Kysymys tulikin nopeasti: vieläkö ehtisimme nähdä? 

Onneksi ehdimme. Kesäilta oli lämmin, vaikka aurinko piiloutuikin pilvien taa saman tien kun palasimme kaupasta ja istahdimme puistonpenkille juomaan olutta ja juttelemaan. Etukäteen minua hieman jännitti, olisiko meillä vielä puhuttavaa: kuten aiemmin sanoin, viestittelymme ei ole saumattoman sujuvaa enkä ole aivan tottunut miehen tiiviiseen ilmaisutyyliin. Onneksi huoli oli tälläkin kertaa aiheeton. Kasvokkain puhuttavaa kyllä riitti, ja paljon. 

Kun ottaa huomioon, kuinka vähän olemme olleet tekemisissä, puheenaiheet olivat varsin lennokkaat. Keskustelimme yhtä lailla niin koulutuksesta kuin islamismista, alkoholikulttuurista kuin matkailusta. Puhuimme tulevaisuudesta, mietimme mitä elämältä haluamme. Salaa minua ilahdutti erityisesti se, että Nappisilmä aloitti useammankin lauseen toteamalla: "Jos minulla joskus on lapsia, niin..." Havainto: ei sitoutumiskammoa – ajatus perheestä joskus tulevaisuudessa ei saa miestä juoksemaan karkuun. Ei tietenkään ajankohtainen seikka juuri tällä hetkellä, mutta hyvä tietää.

Puistosta jatkoimme syömään ja vielä ulos yksille, kunnes sade pakotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Jotenkin sain päähäni ehdottaa, että käymme minun kämppäni kautta ja haemme sateenvarjon ja kylmää juotavaa. Sain kiitellä itseäni loman aikana vallinneesta kodinlaitto- ja siivousvimmastani. Kämppää ei tarvinnut hävetä. 

Matkamme ei kuitenkaan päättynyt vielä luokseni: jatkoimme lähipubiin ja sieltä viimeiseen paikkaan, jossa juomat vaihtuivat jo alkoholittomaan versioon. Tässä vaiheessa treffit olivat kestäneet reilut kuusi tuntia, ja kello alkoi käydä vaativaksi. Miehen viimeinen bussi lähtisi puoli kahdelta, ja siihen oli tyytyminen. 

Pysäkillä halasimme tiukasti ja sovimme näkevämme vielä. Yöllä sain viestin, jossa Nappisilmä sanoi illan olleen mukava. Olin samaa mieltä.

Tässä vaiheessa kaikki näyttää hyvältä. Nappisilmä on edelleen ihan yhtä hauska ja fiksu kuin muistinkin, ja melkein vielä paremman näköinen. En tiennytkään tykkääväni kihartuvista hiuksista niin paljon. 

Kaksi seikkaa jäävät kuitenkin vielä mietityttämään: toistaiseksi mies ei ole osoittanut kiinnostusta suoraan, välillämme ei ole ollut mitään halausta suurempaa kontaktia. Kohteliaan hienovaraista etenemistä vai epäröintiä? En tiedä. 

Toinen seikka on se, että Nappisilmä polttaa, ainakin silloin kun on ottanut olutta. Joskus olen pitänyt suhdettani tupakointiin hyvin ehdottomana: minähän en sellaista katsele! Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään, onko se minulle perustavanlaatuinen kynnyskysymys. Ei välttämättä.

Ja niin. On tässä kolmaskin ongelma, suurempi kuin mikään muu. 

Nappisilmä lähtee pian vaihtoon Itä-Eurooppaan. Syksyksi tai koko vuodeksi, aika on vielä auki. Pitkäksi aikaa joka tapauksessa. Ehkä liian. 

Yritän siis hillitä itseni, olla innostumatta liikaa. Varautua siihen, että tämä juttu saattaa päättyä, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Melkein onnellinen

Kesäloma – mikä ihana tekosyy. Jäin lomalle perjantaina, ja rankan vaikkakin palkitsevan työkesän jälkeen olen antanut itselleni luvan nauttia kesästä, auringosta, vapaudesta. Gradu häämöttää viikon ja seuraavankin to do -listalla, mutta parin päivän ajan olen vain ollut ja mennyt, nähnyt ystäviä, laittanut kotia ja tehnyt juuri sitä mitä eniten tahdon tehdä. 

Perjantaina istuin kotona ja katsoin Netflixiä yöhön asti hyvällä omallatunnolla. 

Lauantaina pyöräilin keskustaan, ostin ilahduttavan värisiä kesäkukkia ihan vain itselleni ja kokeilin kavereideni kanssa uutta seikkailupuistoa. Lihaksissa tuntuu edelleen. Menisin uudestaan koska vain.

Illaksi suuntasin juhliin, jossa paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra. Mukavia keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, yöksi yksin kotiin. Sijoittajan kanssa olemme löytäneet jonkinlaisen kohteliaan kaverillisen keskusteluyhteyden. Suomenruotsalaisherra tapailee ilmeisesti tätä nykyä toista tuttavaani, mutta yllättäen tulemme toimeen paremmin kuin aikoihin. Ei turhaa jännitystä tai säätämistä, pystymme vitsailemaan ja tilaamaan yhteisen pitsan. Pöydässä satuin miehen ja tämän uuden kumppanin väliin, eikä tilanne ollut niin kiusallinen kuin olisin kuvitellut. 

Totuus on, että olin silti salaa tyytyväinen, etteivät nämä kaksi lähteneet yhtä matkaa kotiin. Totuus on, että lähtisin yhä itse miehen mukaan, jos yökutsu koskaan kävisi. 

Heräsin seuraavaan aamuun mieli kirkkaana. Ostin keittiöön retroradion, kävin läpi piirongin päälle kerääntyneitä lehtiä ja kävin lenkillä. Tein uuniperunoita ja savulohta ja ostin jälkiruuaksi suosikkijuustojani, viikunahilloa ja kirsikoita. Mielessä käväisi, että ateria olisi ollut mukavampi jakaa jonkun toisen kanssa, mutta sysäsin ajatuksen sivuun. Katsoin lisää Netflixiä. Alan olla aika koukussa How I Met Your Motheriin. 

Ensimmäinen varsinainen lomapäivä käynnistyi puhelinsoitolla: teinivuosista saakka tuntemani kaveripoika oli käymässä kaupungissa ja ehdotti lounasta. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa ja huomata, että puhuttavaa on, vaikka emme ole nähneet kahdestaan vuosiin. Kun kaveripoika jatkoi matkaa saaristoon, minä suuntasin suosikkipuistooni meren rannalle. Ostin tötteröjäätelön ja  katselin meressä lipuvia veneitä ja puistossa kierteleviä turisteja. Luin Tove Janssonin elämäkertaa, annoin tuulen sekoittaa hiukset ja tunsin todella olevani lomalla. Kotona sain viimeinkin laitettua paikalleen jatkojohtolistat ja kasteltua kituvat viherkasvini. 

Kaikki oli hyvin, oikein hyvin. Hymyilin koko päivän itsekseni, olin selittämättömällä tavalla seesteisen onnellinen. 

Samaan aikaan tuttu tyhjyys on kuitenkin taas täällä. On kesäloma, viimein yli kahteenkymppiin kipuavat lämpöasteet, kaunis koti, jääkaappi täynnä hyvää ruokaa ja halu jakaa tämä kaikki jonkun muun kanssa. Eikä ketään, ei yhtään ketään. 

Viimeisimmän treffikumppanini Nappisilmän kanssa olemme vaihtaneet viestejä. Hän on jälleen kaupungissa. Silti emme edelleenkään ole nähneet. 

Tinderissä on hiljaista, Suomi24:ssa ja OkCupidissa niin täydellisen epäsopivia miehiä että harkitsen vakavasti profiilini piilottamista. 

Brittimies on käynyt ajatuksissani enemmän kuin pitkiin aikoihin ja laittanut viestejä harvemmin kuin koskaan ennen. Olemme vielä yhteyksissä, mutta hyvä jos pari kertaa kuussa. Kaipaan keskustelujamme, kaipaan Brittimiehen pitkiä viestejä. Hänen hyvänyöntoivotuksiaan ja pieniä arjen havaintojaan, tunnetta siitä että tunnemme toisemme paremmin kuin moni muu. Hieman yllättäen tajusin, että vuoteen tai ehkä pariinkaan en ole ollut keneenkään ihastunut niin paljon kuin häneen. Kenenkään muun viestit eivät ilahduta yhtä paljon, kukaan muu ei saa minua hymyilemään pelkästään parilla sanalla. 

Vaikka viestimme ovat edelleen kauniita ja lämpimiä, pelkään, että tämä kaikki on hiljalleen hiipumassa pois. Ajatus sai minut viime yönä kyyneliin, ihan yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta. 

Olen ruvennut tykkäämään Tinderissä jokaisesta brittimiehestä. 

Ei se paljoa korvaa. Eihän se mitään korvaa. 

Puoleen vuoteen en ole herännyt minulle aidosti tärkeän ihmisen vierestä. Se kirpaisee. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Minkä taakseen jättää

Kun aktiivinen deittihistoria alkaa ulottua useammalle eri vuodelle ja saldoon on kertynyt kolmattakymmentä nettideittituttavuutta, ei pitäisi olla mikään yllätys, että vanhoihin treffikumppaneihin törmää uudelleen. Silti se hämmentää, jatkuvasti ja aina uudelleen. 

Tämän kevään ja kesän aikana olen kohdannut poikkeuksellisen paljon entisiä deittituttavia.

Eräänä päivänä kuljin työkavereideni kanssa kohti toimistoa, ja vastaan sattui fiksu amispoika, joka kuului aikanaan kategoriaan "ihan kiva, ei enempää". Piti tuijotella pitkään, jotta olin varma havainnostani – niin tylyltä kuin se ehkä kuulostaakin, en enää muista kaikkien deittituttavuuksieni kasvoja, saati sitten nimeä. Mieskin tuntui kuitenkin huomaavan minut ja hymyili hieman tavalla, joka osoitti tunnistamisen olevan molemminpuolista. Jatkoimme matkaa omille teillemme.

Loppukeväästä vietimme kaverini Konsulttimiehen tupareita, ja kuinka ollakaan, jatkobaarin viereisessä pöydässä huomasin potentiaalisen pyöräilijämiehen, joka oli aikanaan ensimmäisiä deittejäni ja johon taisin mennä hieman ihastumaankin vain huomatakseni, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Baarissa tuijottelin intensiivisesti viereiseen pöytään, mutta mies ei joko huomannut tai halunnut huomata minua. Harmi. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa. Ollutta ja mennyttä, kai se on viimein uskottava.

Ja eikös vain ollut juhannusaattonaattona, kun S-marketin vihannestiskillä vastaan käveli ihana kanadalainen metsuriseksuaali – selvästi jonkun muun tytön kuin sisarensa kanssa. Kiirehdin nopeasti  lihaosaston puolelle ja toivoin, että mies ei ollut huomannut minua. On jotenkin kovin kiusallista huomata, että on itse kahdesta ihmisestä se, joka on edelleen yksin.

Todettakoon muuten, että juhannusaatonaaton ilta on muutenkin sinkulle maailman kaikista masentavin aika käydä kaupassa. Illalla kaikki lapsiperheet ja kaveriporukat ovat jo lähteneet mökeilleen. Jäljellä ovat ne, jotka viettävät juhannusta pienemmällä porukalla: nuoret pariskunnat – ja minä. Sitä ostoskorissa piilevien mansikkarasioiden, viinirypäleiden ja brie-juuston määrää! Kipitin melko nopeasti kassalle karkkipussini ja suklaavohvelieni kanssa.

Ai niin. Kävi kevään aikana niinkin, että eräs treffikumppani löysi itsensä blogistani. Siitä kerron ehkä erikseen, jos kerron. Hämmentävää ja häkellyttävää, joka tapauksessa.

Mikä on postaukseni pointti? Ehkä se, mihin otsikkokin viittaa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka treffikumppanin näkisi vain parin tunnin ajan, mikään ei takaa, etteikö kohtaaminen saattaisi olla edessä vielä joskus uudestaan. Siksi ei ole se ja sama, miten toista ihmistä kohtelee: onko ystävällinen vai välinpitämätön, ilmoittaako suoraan, onko kiinnostusta, vai häipyykö vain vähin äänin toisen elämästä. Oikea elämä ei toimi kuin Tinder: pyyhkäisemällä vasemmalle ei takaa, etteikö toinen tulisi vielä uudestaankin vastaan juuri kun sitä vähiten odottaa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 

Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 

Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Täällä taas

Edellisestä merkinnästä on aikaa, tiedän. Välissä on ehtinyt tapahtua paljon.

Eduskuntavaalit on pidetty ja hallitus vaihdettu.

Kesä on koittanut, vaikka lämpömittari väittää yhä muuta.

Blogilista on lopettanut toimintansa.

Minä olen muuttanut uuteen asuntoon ja sanonut näkemiin naapuridraamoille ja yläkerran yllättäville yökutsuille. Yksi aikakausi elämässäni on päättynyt, toinen alkanut.  Opiskeluvuodet alkavat olla auttamatta takanapäin, vaikka gradu on edelleen alkutekijöissään.  Olo on yhtä aikaa innostunut ja haikea.

On suhderintamallakin toki jotakin tapahtunut. 

Vapun jälkeen juttuni Lukiotutun kanssa syventyi hiljalleen säännölliseksi tapailuksi. Viestittelimme päivittäin, näimme vähintään viikoittain, puhelimeeni ilmestyi pusuhymiöitä ja kylpyhuoneeseeni ylimääräinen pyyhe.

Lukiotuttu oli ihastunut ja ihana. Hän kutsui minua kaunokaiseksi, silitti hiuksia ja kehui kivikovaksi leipomiani porkkanasämpylöitä herkullisiksi. Auttoi muutossa ja nappasi minut spontaanisti ilmaan. Laittoi valmiiksi iltapalaa kun tulin suoraan toimistolta nälkäkuolemaan nääntymäisilläni. Hieroi hartioita pyytämättä, lämmitti varpaitani kun oli kylmä.

Hän teki kaiken oikein, aivan täysin oikein.

Ja silti olin lopulta taas samassa pisteessä: mitä pidemmälle juttu eteni, sitä selvemmin tajusin, ettei tämä sittenkään ole loppuelämäni rakkaus. Ehkä ei rakkaus ollenkaan. Hitaasti mutta vääjäämättömästi omat tunteeni alkoivat ajautua kohti kaverilinjaa, niin kurjalta kuin se tuntuikin.

Alussa olin innostunut siitä, että ylipäätään lähettelimme paljon viestejä, vaikka niiden sisältö oli jokseenkin jokapäiväinen. Ajan saatossa keskustelu ei kuitenkaan kehittynyt eteenpäin: yhä edelleen juttelimme vain työpäivistä, viikonloppusuunnitelmista, siitä, kuinka muuttovalmisteluni olivat edenneet. Mukavaa rupattelua, mutta ei mitään sellaista, mitä en voisi sanoa oikeastaan kenelle tahansa: ei henkilökohtaista, ei syvällistä eikä sydäntä sykähdyttavää. 

Vähitellen kaveruus vei voiton. Vastasin viesteihin hitaasti, väistin kosketusta, hymähtelin jotain ylimalkaista jos Lukiotuttu puhui kesäsuunnitelmista tai minkäänlaisesta tulevaisuudesta.

Väärinhän se oli häntä kohtaan. Ei ollut reilua, että hän oli aina se, joka ehdottaa tapaamista, se, joka laittaa viestiä, se, joka ottaa minut kainaloon. 

Ajatus pyöri mielessäni pitkään, mutta lopulta se oli sanottava ääneen: juttu ei vain tuntunut oikealta. En ollut tarpeeksi ihastunut, en kyennyt huomioimaan toista niin kuin suhteessa huomioidaan. 

Lukiotuttu oli pettynyt ja surullinen. Minua ei ihmeekseni edes itketyttänyt – päällimmäinen tunne oli helpotus ja toki paha mieli, mutta lähinnä toisen, ei itseni, puolesta.

Nyt on taas helpompi hengittää. Kesä tulee, uusi kämppä alkaa näyttää jo kodilta ja pääsen pian pitkästä aikaa nauttimaan ylellisyydestä nimeltä kesäloma. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että kävin eilen parhailla treffeillä aikoihin. Niistä lisää myöhemmin.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.