Kuivin jaloin

Alkuvuoden eron jälkeen blogirintamalla on pitänyt hiljaista, vaikka täysin tyyntä oma elämäni ei sentään ole ollut. Olen aina ollut hyvä pitämään itseni kiireisenä, eikä blogi ole ollut päällimmäisenä mielessäni, mutta samaan aikaan halu jättää itselleni muistijälki myös tästä hetkestä on jälleen vahvistunut.

Erosta on aivan huomaamatta tullut kuluneeksi jo kolme kuukautta, ja uskaltaisin väittää, että olen päässyt suhteesta yli hyvin ja helposti – mikä itsessäänkin kertoo, että ero on ollut oikea päätös. En ole katunut, en kipuillut, ei kaivannut takaisin.

Eron syistä voisin kirjoittaa pitkästikin, mutta tyydyn siteeraamaan parin vuoden takaista blogiminää: On parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa molemmat eivät ole mukana täydellä sydämellään. 

Siitä kaikessa nimittäin lopulta oli kyse: en ollut suhteessa mukana aivan sydänjuuriani, korvannipukoitani, niskavillojani myöten.

Juttelimme paljon, mutta emme koskaan uppoutuneet kiihkeisiin, ajantajun kadottaviin keskusteluihin. Puhuimme päivän uutisista mutta emme väitelleet yhteiskunnan rakenteista, hyvyyskäsityksistä tai suuremmista merkityksistä sanojen takana. Tiesimme toisemme tuttavat nimeltä ja naamalta mutta emme päässeet sille loputtoman kiinnostavalle ihmissuhteiden puimisen polulle, joka löytyy aina mutkattomasti hyvien ystävien kanssa. Haaveilimme kissoista mutta keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta tuntui aina tukahtuvan ennen kuin pääsi kunnolla alkuunkaan.

Laitoimme yhdessä keskinkertaista ruokaa, katsoimme sohvallani sarjan toisensa perään, juhlistimme syntymäpäiviä hienoilla ravintolaillallisilla ja kävimme kävelyretkillä ja lomareissuilla, mitä pariskunnat nyt yleensä tekevätkään.

Parhaiten viihdyimme yhdessä, kun molemmat tekivät omiaan: hän pelasi, minä luin. Välillä pari sanaa, yhteistä iltapalaa, sitten taas molemmat katse oman puhelimensa näytöllä, ajatukset jo muualla.

Nauroimme yhdessä, mutta emme tikahtuaksemme, emme vedet silmissä.

En koskaan sanonut rakastavani.

Ja lopulta tiesin, ettei näin voi enää jatkua, etten voi viettää loppuelämääni suhteessa joka on vain melkein.

Ero kävi lopulta helpommin kuin olisin arvannutkaan. Olin jo pitkään ollut vähän vaikea ja vaisu, haikea ja hankala omien eroajatuksieni kanssa. Tavallisena tammikuun iltana käperryin hänen kainaloonsa enkä osannut sanoa enää mitään.

– Kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet, hän totesi.
– Mitä mä sitten ajattelen?
– Että et halua enää olla mun kanssa.

Siihenkään en osannut sanoa mitään.

Itkimme illan, silittelimme, istuimme lähekkäin ja yritimme laittaa ajatuksiamme sanoiksi. Lopulta kovin paljon puhuttavaa ei ollut: jotain vain puuttui, kaikki ei ollutkaan silti tarpeeksi, eikä sellaista asiaa puhumalla muuteta.

Hän saattoi minut kotiini ja kävelimme käsi kädessä hämärtyvässä talvi-illassa. Lunta satoi suurina, hiljaisina hiutaleina, kaupunki oli kaunis katsella. Ovella halasimme pitkään. Hän antoi minulle takaisin omat avaimeni, minä hänen.

Sovimme, että näemme vielä, kun aikaa on hieman kulunut. Olin unohtanut hänen luokseen sähkövatkaimeni ja hän lupasi leipoa kakkua.

Kuukautta myöhemmin astuin taas tuttuun keittiöön. Söimme suklaakakkua ja juttelimme niitä näitä, kunnes en enää voinut väittää itkuani flunssaksi. Käperryimme hänen sänkyynsä vielä kerran ja jäin yöksi. Hänen kainalossaan oli hyvä ja rauhallinen olla, aamu tuntui häkellyttävän samalta kuin kaikki muutkin yhteiset aamut. Silti paluuta ei ollut.

Päivällä hän viestitti, että yöstä jäi hyvä mieli, ja minä vastasin samoin. Suorastaan hymyilytti: juuri näin tämän pitikin päättyä.

Sen jälkeen olemme tavanneet vielä kerran. Hän laittoi parsaa ja uunilohta, kävimme hakemassa Mäkkäristä kevään ensimmäiset jäätelöt ja istuimme merenrantaan syömään niitä. Mukavaa, arkista jutustelua mutta ei enää kulkua käsi kädessä, ei haikeita jäähyväishalauksia.

Olemme vaihdelleet muutamia viestejä silloin tällöin, ehkä joskus vielä tapaammekin. En kuitenkaan enää ajattele asiaa.

Ero on ohi. Säilyimme kuivin jaloin, kumpainenkin meistä.

Olen valmis jatkamaan eteenpäin.

Ja vähän jo jatkanutkin, jos totta puhutaan.

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Paluu Tinder-maailmaan: 46. ja 47. deittini

Vaikka erossa on varmasti vielä läpikäytävää, olen viimeisen parin viikon aikana suunnannut katseeni nopeasti eteenpäin ja palannut sinne, mistä kaikki alun perin alkoikin: nettideittailun ja Tinder-kulttuurin pariin. Joku voisi sanoa, että olen siirtänyt ajatukseni uuteen vähän liiankin sukkelaan, mutta niin tai näin, Tinder, Happn ja OkCupid löytyvät jälleen puhelimestani. 

Paluu oli yllättävän helppo. OkCupid oli jopa säilyttänyt kaikki aikaisemmat kuvaustekstini ja kyselyvastaukseni – hyvä niin, sen verran pitkät rimpsut olin itsestäni aikanaan kirjoittanut. Kuvat vaihdoin uudempiin ja tekstejä viilasin hieman, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui vanhalla rutiinilla. 

Tietysti myös deittipalvelut ovat parin vuoden aikana ehtineet muuttua. Radikaaleimmin oli uudistunut OkCupid, joka toimi aikaisemmin lähinnä tietokoneen selaimella. Käyttäjiä pystyi selailemaan varsin vapaasti, ja kenelle tahansa pystyi laittamaan viestiä, mikä johti myös siihen, että sain jatkuvasti lähestymisiä ympäri maailmaa ihmisiltä, joiden kanssa treffien järjestäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. 

Nyt myös OkCupid on siirtynyt mobiilimaailmaan, ja käyttöliittymä on muuttunut huomattavan samankaltaiseksi Tinderin kanssa. Sikäli harmillista, että muutoksen myötä moni on tyytynyt vain parin sanan kuvausteksteihin, kun aikaisemmin OkCupidin paras ominaisuus oli juuri se, että sen kautta sai selkeästi parhaan käsityksen toisesta osapuolesta jo pelkästään tekstien ja kyselyihin annettujen vastausten perusteella. 

Hyvä puoli on, että toisen käyttäjän lähettämiä viestejä ei näe enää automaattisesti, ellei matchia ole syntynyt, mikä vähentää myös spämmiä: tyhjänpäiväisiä, ketjussa lähetettyjä hello darling -viestejä maailman toiselta puolelta ei tule ikävä. Toisaalta uuden ihmisen huomiota on hyvin vaikea enää kiinnittää, ellei matchia synny välittömästi. Ikävin huomioni on, että kun miehet hakemastani ikäryhmästä loppuvat kesken, sovellus rupeaa tarjoamaan toivettani vanhempia ja nuorempia ehdokkaita, vaikka tiedän täysin varmasti, etten ole tässä vaiheessa hakemassa 25- tai 40-vuotiasta miestä. 

Happnissa homma näyttäisi toimivan melko lailla kuten ennenkin, mitä nyt sekin on ottanut käyttöön Tinder-tyylisen swaippailun. Ehdottomasti rasittavin ominaisuus on edelleen se, että selailussa näkyviin jäävät edelleen kaikki ne miehet, joille olen itse painanut sydäntä, vaikka he eivät olisikaan tehneet samoin – eli feedissäni on jatkuvasti kasvava joukko miehiä, jotka eivät välitä minusta, mutta koska itse pidän heistä, en raaski heitä poistaakaan. 

Tinder on näennäisesti sama kuin ennenkin, mutta algoritmit vaikuttavat kääntyneen tavallista ilmaiskäyttäjää vastaan. Matcheja tulee huomattavasti huonommin kuin pari vuotta sitten, vaikka tekstini on käytännössä sama, ja vaikka olenkin välissä vanhentunut kahdella vuodella, en jaksa uskoa, että kuvieni taso olisi romahtanut niin dramaattisesti, että se selittäisi muutoksen. Ihan periaatteestakaan en kuitenkaan halua maksaa palvelusta, jonka lisäominaisuuksilla en tee juuri mitään: en käytä superlikeä, minun ei ole tarpeen tykätä yli 60 ihmisestä vuorokauden aikana enkä näe mitään syytä piilottaa omaa ikääni tai olinpaikkaani. Näillä siis mennään. 

Mutta hypätäänpä asiasta seuraavaan. Vaikka paluu deittimaailmaan on ollut osaltani melko rauhallinen, muutamat treffitkin ehdin jo tällä välin sopia ja kokea. Yhteenvetona sanoisin, että ei mitään elämää mullistavaa, mutta kiva alku kuitenkin – I’m back on track!

46. deittini: pitkä tietotekniikan opiskelija 

Tämän miehen tunnistin Tinderissä välittömästi: olimme matchanneet jo joskus vuosia sitten, mutta silloin kumpikaan ei aloittanut keskustelua. Nyt mies aloitti, vaihdoimme muutamia viestejä ja sovimme pian treffit paikalliseen museoon. 

Näyttely oli kiinnostava, historiafani minussa hykerteli. Myös mies oli mukava, fiksu, kivan näköinen – ei mitään erityisempää vikaa. Kun lähdimme näyttelystä, mies ei kuitenkaan osannut oikein ehdottaa jatkoa, joten otin asian omiin käsiini ja ehdotin kahveja. Sopivaa paikkaa ei löytynyt. Miehellä ei ollut ehdottaa treffipaikkaa ja omakin ehdotukseni ehti sulkeutua juuri parahiksi, joten päädyimme kauppakeskuksen kliiniseen, hiljaiseen kahvinurkkaukseen. Juttelu sujui mutta ei noussut mitenkään erityiselle tasolle, ja kun mies ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin nukkumaan, minäkään en nähnyt syytä viivytellä. Erotessamme kumpikaan ei edes ehdottanut, että olisi kiva nähdä uudestaankin, enkä ollut mitenkään yllättynyt, ettei miehestä kuulunut sen enempää. 

Mikä sitten tökkäsi omalta osaltani? Tietysti se, ettei mies vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta itsestäni: keskustelu ei kulkenut syvälliselle tasolle enkä ottanut selvää, olisiko mies itse saanut aikaiseksi ehdottaa edes kahveja vai olisiko koko tapaamisemme jäänyt yhteen näyttelykierrokseen, jos asia olisi ollut hänestä kiinni. Toisaalta koin, että myöskään elämäntilanteemme eivät tällä kertaa kohdanneet. Mies oli vasta aloittanut kokonaan uuden alan opiskelun, ja vaikutti siltä, että kestää vielä vuosia, ennen kuin hän pystyy siirtymään työelämään, jossa olen itse ollut täysipäiväisesti jo vuosia. Opiskelijaelämässä ei ole mitään vikaa, mutta tässä vaiheessa olen jo kypsä siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Nuudelien ja opiskelijasolujen aika on ohi, myös parisuhteessa. 

47. deittini: amerikkalainen asiakaspalvelija

Seuraava deittini löytyi Happnin syövereistä: kivan näköinen, fiksun oloinen amerikkalaismies, joka oli viihtynyt Suomessa jo useammin vuoden. Ajatukset vaihtuivat sujuvasti, ja tapaaminen viihtyisässä pubissa oli nopeasti sovittu. Tapaamispaikassa minua oli vastassa mukava tyyppi, jälleen kerran: miellyttävät kasvot, hyvät keskustelutaidot, hymyilevä olemus. Mies oli itseäni vain aavistuksen pidempi, mutta ruumiinrakenne ei ole koskaan ollut itselleni tärkempiä kriteerejä, joten tämän olisin pystynyt ohittamaan, jos kaikki muu olisi täsmännyt. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Tätä ”jotain” on aina yhtä vaikea määritellä, mutta mitä enemmän olen käynyt treffeillä, sitä selkeämmin olen oppinut huomaamaan, jos homma ei vain klikkaa ihan loppuunsa saakka. Voisin kuvitella tapaavani miestä toistekin, mutta vain kaverina. Treffeistä on nyt pari päivää eikä kumpikaan ole ottanut yhteyttä toiseen, joten seikkailu jatkukoon jälleen!

Seuraavan treffikumppanini tapaankin sitten jo tänään. Siitä lisää myöhemmin. 

CC-kuvat: Pixabay.

Jotta en unohtaisi

Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 

On siis aika palata jälleen blogiini. 

Kuva: Unsplash

Totta helvetissä -teoria eli vastakaiun tärkeydestä

Jo toista vuotta sitten törmäsin vanhaan artikkeliin, jota olen pitkään halunnut siteerata blogissani mutta johon palaan vasta nyt. Mark Mansonin teksti Fuck Yes or No nostaa esiin tärkeän kysymyksen, jonka merkityksen olen tajunnut itse kunnolla vasta hiljattain: Miksi ikinä olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole innostunut olemaan minun kanssani?

Artikkelin mukaan deittaillessa päädytään usein harmaalle alueelle, jolla tunteet ovat epäselviä. Toinen vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta ei vastaa viesteihin, tai yhdessäolo on hauskaa, mutta toinen on aina liian kiireinen näkemään. Lupaavaa lämpöä ja sitten taas kylmää vettä niskaan.

Näissä tilanteissa keskitytään usein antamaan vinkkejä siihen, miten selvittää tilanne: kuinka herättää kiinnostus, tulkita tunteita, sanoa oikeat sanat oikeassa paikassa ja kietoa toinen sormen ympärille askel kerrallaan, vaikka vastapuolesta ei oikein ottaisi selvää.

Väärin, sanoo Manson. Harmaalla alueella ollaan jo valmiiksi hukassa. Kun orastava suhde on muuttunut peliksi, jossa täytyy laskea minuutteja ennen kuin voi vastata viestiin tai tarkkailla oikeita ja olemattomia kasvonliikkeitä toisen kiinnostuksen analysoimiseksi, ei hyvältä näytä. Jos toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta, hän ei todennäköisesti ole riittävän kiinnostunut.

Itselleen on hyvä esittää pari olennaista kysymystä: Jos toinen ei halua viettää aikaa kanssani nyt, miksi hän haluaisi tehdä niin myöhemminkään? Miksi haluaisin nähdä vaivaa jonkun sellaisen vuoksi, joka ei näe vaivaa minun vuokseni? Ja miksi minun pitäisi vakuuttaa toinen ihminen siitä, että tämä haluaa olla kanssani?

Mansonia lainaten: En ostaisi koiraa, joka puree minua. En pitäisi ystävänäni ihmistä, joka jatkuvasti hylkää minut. En ottaisi työtä, josta ei makseta. Miksi siis haluaisin kumppanikseni ihmisen, joka ei halua tapailla minua?

Tästä päästäänkin Fuck Yes or No -periaatteeseen, jonka suomennan vapaasti totta helvetissä -säännöksi:

– Jos haluan edetä uuden ihmisen kanssa, hänen täytyy saada minut ajattelemaan: "Totta helvetissä!"
– Jos haluan edetä uuden ihmisen kanssa, minun täytyy saada hänet ajattelemaan: "Totta helvetissä!"

Kuulostaa melkein liiankin yksinkertaiselta, mutta pitää sisällään totuuden. Jos kumppani ei pohjimmiltaan tunnu riittävän oikealta tai yhtä kiinnostuneelta minusta itsestäni kuin minä hänestä, parempi päästää menemään.

Etuja on paljon: Ei enää roikkumista ihmisissä, jotka eivät tunne samoin. Ei enää toisten itsekästä pompottelua vain siksi, ettei "parempaakaan ollut saatavilla". Ei sen jatkuvaa arpomista, mitä toinen milloinkin etsii tai ajattelee – sillä jos toisen tunteet ja teot pitää jatkuvasti kyseenalaistaa, se on vastaus jo itsessään.

Totta helvetissä -säännön soveltaminen ei tarkoita sitä, että vaatimuksena olisi rakkautta ensisilmäyksellä tai että molempien pitäisi saman tien olla valmiita kävelemään alttarille. Sääntö sopii moniin eri tilanteisiin. Jos molemmat ovat sitä mieltä, että puhdas yhden yön juttu näkemättä toista enää koskaan myöhemmin on "totta helvetissä", niin käyköön. Jos molemmat ovat sitä mieltä, että "totta helvetissä" on hyvä idea tapailla ensin rauhassa pari kuukautta ennen kuin keskustellaan mistään vakavammasta, siitä vain. Kyse on ennen kaikkea siitä, että molemmat ovat keskenään samalla kyllä-linjalla, mitä asia sitten koskeekaan. Jos vakavampi suhde, yhteinen yö tai vaikkapa pelkkä ystävyyskin ei vain tunnu oikealta tai toinen ei vaikuta haluavan samaa, silloin vastaus ei ole "totta helvetissä" ja kaikki muu on vain ajan ja tunteiden tuhlausta.

Toivon hartaasti, että joku olisi kertonut tämän kaiken itselleni jo kauan sitten. Vuosien aikana olen päätynyt tilanteisiin, joissa minä olen aina se, joka laittaa viestiä, vahtii toisen viimeistä paikallaolohetkeä WhatsAppissa ja kehittelee päässään turhia toiveita, vaikka toinen on selvästi jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin jatkaa iltaa ja elämäänsä kanssani. Yhtä lailla olen ollut myös se, joka vastaa viesteihin parin päivän viiveellä ja lähtee toisen luokse vain siksi, ettei illalla ole parempaakaan tekemistä ja on kivempaa olla sentään jonkun vieressä kuin yksin.

Ei ehkä ole suuri yllätys, kun paljastan, että yksikään näistä tilanteista ei ole johtanut onnelliseen parisuhteeseen.

Viimeisten vuosien ja erityisesti tämän kevään aikana olen kuitenkin alkanut sisäistää totta helvetissä -säännön myös omassa elämässäni. Uskallan sanoa, että vaikutus on vapauttava.

Olen oppinut päästämään irti haaveista, jotka eivät koskaan tule toteutumaan ja sanomaan suoraan, jos juttu ei sittenkään kiinnosta. Pakit eivät enää ole minulle valtava pelko tai maailmanloppu vaan omalla tavallaan jopa helpotus: jos toinen ei ole tosissaan kiinnostunut, on parempi kuulla siitä suoraan kuin roikkua yksin tyhjissä haaveissa. Ymmärrän asian, päästän irti ja jatkan elämääni ilman sen suurempaa takertumista, itseruoskimista tai nolostumista. Vastavuoroisesti olen pakottanut myös itseni kertomaan suoraan, jos en olekaan toisesta niin innoissani kuin ehkä haluaisin.

Tunteet ovat niin mystinen juttu, että se, että joku ihminen ei ihastukaan takaisin, ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan tosiasia, joka on vain otettava vastaan ja hyväksyttävä. En tietenkään sano, etteikö olisi kipeää ja kurjaa kuulla, ettei omiin tunteisiin löydykään vastakaikua, etteikö se voisi hetken verran itkettää tai tuottaa surua.

Silti on parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa molemmat eivät ole mukana täydellä sydämellään.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 


PS. Omasta tilanteestani lisää seuraavalla kerralla. Paljastettakoon kuitenkin, että nettideittailuun ei tällä hetkellä ole tarvetta. :)

Vedenjakajalla

On vierähtänyt reilu kaksi kuukautta siitä kun tapasin miehen, josta edellisessä postauksessa kerroin – kutsuttakoon häntä tummien, tuuheiden hiustensa ansiosta vaikkapa Tummatukaksi. Ne ovat olleet hyviä kuukausia. Olemme nähneet useita kertoja viikossa, viestitelleet päivittäin, toivottaneet hyvät yöt lähes joka ilta joko kasvokkain tai puhelimitse.

Näemme useimmiten jommankumman luona, mutta kevään edetessä ja kesän saapuessa olemme lähteneet myös pitkille kävelyille, kiivenneet kallioille, katsoneet kaupungin siluettia ja käyskennelleet hautausmailla ja keskustan ihmisvilinässä. Käyneet leffassa ja lähiravintoloissa, katsoneet Skamia ja maailmankaikkeutta selittäviä YouTube-videoita, tehneet pastaa ja leiponeet teeleipiä – kaikkea sitä, mitä toisiaan tapailevat ihmiset nyt yleensä tekevät.

Kaikki vaikuttaa hyvältä. Mies on fiksu, hauska, omalla tavallaan suloinen ja aika lailla komea. Hän hieroo hartioitani pyytämättä, ottaa tiukasti kainaloon kun sitä tarvitsen ja kehuu minua kauniiksi uusissa Instagram-kuvissani. Tulee luokseni vaikka viideltä aamulla kun kotiudun juhlista, katsoo sängyssä silmiin ja hymyilee silmät sirrillään niin että varpaissa asti tuntuu. En keksi hänessä mitään vikaa.

Juuri tällä hetkellä hänen kanssaan on hyvä olla, mutta kysymyksistä tärkein on jäänyt vaille vastausta: entä menneisyys, entä tulevaisuus?

Kummastakaan en osaa sanoa sanaakaan.

Kaikki on tapahtunut niin itsestään, ettemme ole koskaan käyneet keskustelua, joka vakavammassa suhteessa on välttämätöntä käydä ennemmin tai myöhemmin. Emme ole puhuneet parisuhdehistoriastamme emmekä tulevaisuuden haaveistamme. Voi olla, että mies on eronnut kolme kuukautta sitten tai voi olla, ettei hän ole ikinä ollut parisuhteessa – en tiedä. Yhtä lailla voi olla, että hän etsii tulevaa vaimoa tai sitten pelkästään mukavaa seuraa ilman vakavampia aikeita – ei aavistustakaan.

Vaikka yhdessäolo on helppoa ja keskusteluyhteys sulava, en osaa tulkita Tummatukkaa aivan loppuun asti. Hänen viestinsä ovat nopeita ja lyhytsanaisia, täysin toisenlaisia kuin omat rönsyilevät ajatukseni. Kun kirjoitan monta riviä siitä, kuinka edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan aikaa, kuinka haluaisin ajatukset pois työstä ja harrastusasioista, kuinka mukavaa olisi, jos toinen jäisi vielä yöksi, vastaus tähän kaikkeen voi olla: "Käyhän se :)" Vai että käy. Hyvä on, sitten. Kai?

Kotioloissa mies ottaa minut lähelle, pussaa poskelle ja ottaa kainaloon pyytämättä, mutta kun kävelemme kaduilla, emme koskaan pidä kiinni kädestä. Kun mies viettää luonani iltaa, hän saattaa yhtä hyvin lähteä lopulta kotiinsa kuin jäädä viereeni – vaikka asumme niin naurettavan lähellä toisiamme, että todellista syytä on välillä vaikea ymmärtää.

Niin mukavaa kuin yhdessäolo onkin, pikkuhiljaa mieleeni on hiipinyt voimistuva tunne siitä, että pelkästään tällaisena tämä ei voi jatkua enää kovin kauan. Viestittelemme edelleen päivittäin, mies käyttää edelleen pusu-emojeja, yhdessä on hauskaa ja läheisyyden tunne tuntuu jopa syvenevän. Ja silti jossakin syvällä minua vaivaa tunne siitä, että miehelle tämä on vain mukavaa hengailua, kivaa yhdessäoloa vailla vakavampaa päämäärää.

Sehän ei selviä kuin kysymällä. Ja se taas on helpommin sanottu kuin tehty.

Tapailuissani olen tottunut olemaan se, joka ottaa asiat esiin, kun juttu ei tunnukaan oikealta tai toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta. Olen väsynyt roikkumaan kenenkään perässä: olen mieluummin yksin valmiina uusiin mahdollisuuksiin kuin kiinni jossakin, mikä ei koskaan johda mihinkään.

Nyt keskustelun aloittaminen tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen vaikealta. Yksin ollessani valmistaudun siihen, että otan seuraavalla kerralla vakavan linjan ja kerron haluavani keskustella siitä, missä mennään. Kun näemme ja mies kiepsauttaa minut kainaloonsa ja juttelee iloisesti niitä näitä, en äkkiä pystykään ottamaan asiaa esille.

Kun keskustelu tulevaisuudesta on aloitettu, sitä ei voi enää perua. Kun toinen haluaa jotain vakavampaa ja toinen ei, on mahdotonta palata enää kevyen huolettomaan yhdessäoloon – keskustelu on vedenjakaja, jonka jälkeen juttu jatkuu syvempänä kuin ennen tai päättyy tykkänään. Itselläni on kokemusta lähinnä jälkimmäisestä.

Juuri tällä hetkellä kaikki on liian hyvin, että olisin valmis riskeeraamaan tasapainon. Ja silti: tämä ei riitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

43. ja 44. deittini: tyyliään etsivä ranskalaisinsinööri ja spontaani yödeitti

Lukijani toivoi uutta postausta ja huomautti, että kuulumisia ei ole kuulunut pitkään aikaan. Myönnetään, guilty as charged! Korjataanpa siis asia. 

Kevääni on kulunut vielä vauhdikkaammin kuin keväät yleensä. Parin vuoden tauon jälkeen olen jälleen ryhtynyt järjestöhommiin, jotka täyttävät iltani kokouksilla ja viikonloppuni edustustilaisuuksilla. Myös töissä on ollut vilskettä, ja lopputulos on se, että deittailu on jäänyt pahasti muun elämän jalkoihin. Ei kuitenkaan kokonaan – olen ihminen, joka tarvitsee elämäänsä aina hieman kipinöitä, vaikka kuinka pieniä tahansa. En ikinä ole ymmärtänyt heitä, jotka voivat elää vuosia ihastumatta tai järjestää loppuelämänsä siinä ajatuksessa, että kumppania ei tule eikä tarvitsekaan tulla. Tarvitsen jonkun, jota ajatella illan viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista.

Vielä helmikuussa kaipasin kovasti ulkomaille muuttanutta Kitaristia ja laskeskelin kuukausia häneen paluuseensa. Aluksi vaikutti siltä, että myös hän ajatteli minua – tai no, ainakin tykkäili Instagram-kuvistani. Kuukausi sitten tapahtui jotain: tykkäykset loppuivat kuin seinään ja kun lähetin Kitaristille WhatsAppissa keveän viestin meitä molempia koskevasta tapahtumasta, hän vastasi tasan niin lyhyesti kuin mitenkään voi olemalla kuitenkaan suoranaisen tyly. Osaan lukea rivien välistä: tämän jutun perään on turha haikailla nyt sen enempää. Ajoitus ei taaskaan ollut puolellamme.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin siis jälleen aktivoitua deittikanavissa. Kuinka ollakaan, OkCupidissa sain yhteydenoton ranskalaismieheltä, jonka ajatukset vaikuttivat käyvän kovasti yksiini omieni kanssa. Tapasimme kahvilassa, ja totta tosiaan: puhuttavaa riitti. 

Valitettavasti se ei vielä yksinään aina riitä. Aluksi minua huvitti kovasti se, että miehen etunimi ja ala olivat samat kuin toisella ranskalaismiehellä, jota tapailin viime syksynä. Jopa ulkonäössä oli jotakin samaa – yhtä pientä miinusta lukuun ottamatta. Siinä missä ensimmäinen ranskalaistuttavani oli tyylikäs kuin mikä, jälkimmäinen oli... mitenhän sen nyt sievästi sanoisi. Käytännöllinen. Järkevästi pukeutuva. Maanläheinen.

Käytti siis Gote-Tex-lenkkareita maastolenkin lisäksi kaupungilla ja ilmestyi treffeille värikkäässä fleece-paidassa. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, enkä toisaalta ole itsekään mikään  palvottu tyylikuningatar. Silti ranskalaismiehen pukeutumistyylissä oli jotakin, mitä en vain millään pysty ymmärtämään. Sen jälkeen kun seurustelin kaksi vuotta ihmisen kanssa, joka olisi lähtenyt baariinkin Gore-Tex-housuissa ilman väliintuloani, olen tehnyt sisimmässäni lupauksen: ei enää ikinä. Tietoteekkarityyliksi nimeämäni järkevänkirjavankauhea pukeutumistyyli on yksi pahimmista seksintappajista, joita tiedän. Elämän perussääntöjä: sukkia ei laiteta sandaaleihin, kaupungilla ei kuljeta ilman paitaa, treffeille ei mennä pyöräilyshortseissa tai fleece-paidoissa. 

Näin ranskalaismiestä kaksi kertaa kahveilla. Juteltavaa riitti ja mies sai erityisplussaa hyvästä englannistaan (ja okei, myös siitä, että kehui brittiaksenttiani). En kuitenkaan onnistunut havaitsemaan sen suurempia romantiikan merkkejä. Emme vaihtaneet edes numeroita vaan kommunikoimme lähinnä OkCupidin välityksellä, ja toisten treffien jälkeen en vain enää saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta viestiä. En edelleenkään voi vannoa, etteikö tilanne olisi toinen, jos miehen tyyli olisi ollut erilainen, mutta jos ei sytytä, ei vain sytytä, eikä ole minun asiani puuttua siihen, mitä aikuinen ihminen pukee päälleen. Joku toinen ehkä tykkääkin. 

Samoihin aikoihin kävin pikatreffeillä myös uuden Tinder-tuttavuuden kanssa. Olimme matchanneet ensimmäisen kerran jo syksyllä ja vaihdelleet silloin muutamia viestejä, mutta treffit olivat jääneet sopimatta. Maaliskuun lopussa törmäsimme Tinderissä uudestaan ja tekstailimme muutamia päiviä. Eräänä perjantaina olin ollut juhlissa, nähnyt kaupungissa käymässä olleita ystäviäni ja ollut juuri lähdössä kotiin, kun puhelimeen ilmestyi treffikutsu. Kello lähestyi yhtä, mutta mitäs tuosta: bussi peruspubiin ja tutustumaan. Mies oli mukava ja viimeinen tunti ennen valomerkkiä meni nopeasti, mutta johtuipa se sitten treffiseurasta tai takana jo olevista oluista ja viinilasillisista, mieleeni ei jäänyt mitään niin erityistä, että olisin myöhemmin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä uudestaan. Ei hänkään: tapaaminen jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. 

OkCupidin ja Tinderin jälkeen päätin ottaa viimeisen oljenkorren käyttöön ja rupesin taas tykkäilemään ihmisistä Happnissa. 

Se kannatti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.