Kevyt kevät

Melkein kuukausi sitten kerroin ihanasta miehestä, jonka ehdin löytää juuri ennen kuin tämä muutti toiselle puolelle maailmaa. Postauksen aikaan olimme ehtineet lähteä juhlista samaan osoitteeseen, käydä oluilla ja elokuvissa, sopia seuraavasta tapaamisesta. Se ei jäänyt viimeiseksi: mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä enemmän vietimme aikaa yhdessä.

Viikko elokuvaillasta eteenpäin tapasimme lasillisilla viihtyisässä olutpaikassa, joimme toiset ja jatkoimme kolmansille. Vielä ensimmäisillä treffeillämme – sillä kai niitä treffeiksi voi kutsua – keskustelu oli kulkenut varsin tavanomaisissa aiheissa eikä kumpikaan uskaltanut edes hipaista toista. Nyt aloimme löytää yhteistä jutunjuurta taas enemmän ja kun lopulta puolenyön aikaan poistuimme kuppilasta, jatkoin miehen luo. 

Yö oli yhtä ihana kuin edelliset. En ymmärrä, miten pelkkä lähellä oleminen voi tuntua niin kauhean oikealta, mutta niin vain oli. Aamulla harmitti lähteä töihin. Onneksi mies tuli kutsuneeksi minut järjestönsä juhliin vielä samana iltana. "Katsotaan, ehkä nähdään", minä sanoin ja tulin tietysti paikalle. 

Puoliltaöin kohtasimme jälleen. Vaikka paikalla oli meidän molempien tuttuja, vaikka muun muassa Suomenruotsalaisherra tuli juttelemaan kanssani, pysyimme yhdessä koko illan. Emme pitäneet kiinni kädestä, emme suudelleet, emme kuiskutelleet omiamme. Silti moni tuli kyselemään, mistä oikein tunnemme toisemme ja vasta jälkikäteen tajusin, ettei sellaista kysymystä esitetä kahdelle kaverukselle aivan noin vain. Ystäväni kertoi katsoneensa, että välillämme on jotain, ja jollakin oudolla tavalla se ilahduttaa minua vieläkin: loputtomien kahdenkeskisten nettitreffien ja satunnaisten bileseuralaisten jälkeen on suorastaan ihmeellistä, kun samaan iltaan pystyy yhdistämään sekä omat ystävät että miehen, josta välittää. 

Kun silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, mies kysyi, olenko väsynyt ja alkoi tehdä lähtöä yhdessä kanssani. Enää ei tarvinnut edes keskustella siitä, jatkaisimmeko samaan suuntaan. Aamu venyi pitkäksi. Olisin halunnut viivyttää sitä loputtomiin, mutta kolmelta oli viimein pakko nousta.  Molemmille oli jo illaksi ohjelmaa, mutta sovimme vielä lounaan seuraavalle päivälle – vielä viimeinen kohtaaminen ennen lähtöä.

Sunnuntain tapaaminen jäi nopeaksi. Kävimme syömässä ja liityin vielä hetkeksi miehen makutuomariksi kirjakauppaan. Rautatieasemalla oli viimein pakko kääntyä eri suuntiin. En oikein tiennyt, mitä tehdä, miten olla.

"Vasta nyt tajuaa kunnolla, mitä täältä jää kaipaamaan", mies sanoi, suuteli minua vielä kerran ja oli poissa. 

Illalla oli vielä pakko laittaa viestiä, kiittää yhteisistä päivistä, jättää pieni sivuovi auki: Ja eihän sitä tiedä, jos vielä törmätään. 

Mies vastasi: Oli ihan parasta viettää sun kanssa nää viimeiset päivät. Varmasti meillä molemmilla vain hujahtaa tää kevät jonnekin.

Entä kevään jälkeen? Entä kun mies palaa kesällä takaisin Suomeen? Sitä en uskalla vielä ajatella, mutta tietysti elätän pientä toivetta – ehkä vielä sitten. Sen ajatuksen toivossa annan miehelle nyt nimen: jatkossa blogissa puhuttakoon Kitaristista. 

Olemme olleet yhteydessä, mutta vain vähän: minä lähetin miehelle syntymäpäiväonnittelut, hän onnitteli minua uudesta tehtävästäni. Tavallaan haluaisin jutella enemmänkin, mutta toisaalta tietty etäisyys voi olla hyväksikin. Seuraavan puolen vuoden ajan meillä on omat elämämme eri puolilla maailmaa, aivan eri aikavyöhykkeillä. Emme ehtineet niin pitkälle että juttumme sitoisi meitä millään lailla: hän varmasti tapaa uusia ihmisiä ja käy treffeillä, niin minäkin. Sen kaiken keskellä aktiivinen viestitulva väärään kellonaikaan ja väärillä hetkillä ei välttämättä olisi pelkästään hyvä asia.

Salaa toivon silti, että olisin sinkku vielä kesällä – vaikka minulla ei tietenkään ole mitään takeita siitä, että Kitaristi itse on silloin enää a.) vapaa b.) kiinnostunut minusta c.) ylipäätään palaamassa Suomeen. 

Viikkoja lähdön jälkeen oloni on edelleen oudon ihastunut ja vapautunut. Kun on yrittänyt  edelliset kaksi ja puoli vuotta kaikin tavoin löytää seuraa, on virkistävää, kun tavoitteena onkin äkkiä pysytellä sinkkuna. En ole jaksanut selailla Tinderiä kovinkaan aktiivisesti ja juhlista olen palannut kotiin yksin – ja täysin tyytyväisenä.

Joku on joskus todennut, että kun lakkaa etsimästä, se oikea tulee vastaan. En aivan usko siihen, mutta siitä olen samaa mieltä, että kun lakkaa etsimästä, ainakin jotakin varmasti löytyy.

Aivan yhtäkkiä olen saanut tutuilta miehiltä enemmän kiinnostuksen merkkejä kuin aikoihin. Pientä flirttiä juhlissa jos toisissa, pitkästä aikaa avattuja Facebook-keskusteluita, uusia Tinder-matcheja vanhojen deittikumppanien (ks. 19. deittini ja 32. deittini) kanssa. Kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittituttavuuteni Rokkipoju laittoi viime viikonloppuna kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestiä, kertoi tapailevansa mukavaa tyttöä ja keskustelleensa hänen kanssa, että olisi kiinnostavaa ottaa kolmas osapuoli mukaan petipuuhiin. Kieltäydyin kohteliaasti, vaikka olisihan se ollut kokemus sekin. 

Kaikista yllättävin uutinen on tämä: minä ja iki-ihastukseni Sijoittaja lähdemme perjantaina kahdestaan päiväreissulle toiseen kaupunkiin. Reissu on monen sattuman seurausta. Sain taannoin ilmaiseksi kaksi lippua kiinnostavaan tapahtumaan mutta en ketään kaveria, jolle perjantaipäivä olisi sopinut. Viikko sitten päädyimme samaan baariseurueeseen Sijoittajan ja parin muun kaverin kanssa, ja noin kolmelta yöllä keksin tiedustella, tahtoisiko kukaan lähteä mukaan tapahtumaan. Suureksi yllätyksekseni Sijoittaja innostui ajatuksesta välittömästi. Sunnuntaina piti vielä varmistaa asia selvin päin: onhan hän oikeasti halukas lähtemään? Kuulemma oli. 

Perjantaina siis reissuun Sijoittajan kanssa – tästä tulee kiinnostavaa. Mehän emme ole viettäneet aikaa kahdestaan millään muulla tavoin kuin humalassa, kahdenkeskisillä jatkoilla ja niitä seuraavina aamuina. Reissulta toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että keksimme jotain sanottavaa, minulla kun on paha taipumus mennä lukkoon hänen kanssaan. Jo sellaisenaankin odotan päivää silti malttamattomana. Kaipa jossain sieluni syvyyksissä edelleen toivon, että välillämme tapahtuisi vielä jotakin, ihan mitä vain. Mihinkään vakavampaan en usko, mutta en laittaisi pahakseni jatkoja hänen kanssaan. En valehtele, jos väitän, että omilla, erilaisilla tavoillaan Kitaristi ja Sijoittaja ovat parhaat yöseuralaiseni. 

Vaikka minulla ei ole tällä hetkellä meneillään mitään vakavampaa eikä takeita tulevasta, kaikki tämä haaveilu saa minut valtavan onnelliseksi. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Uusi blogipalvelu

Kirjoitettavaa ja kerrottavaa olisi jälleen postaukseen jos toiseenkin, mutta mainitaanpa tässä välissä uusi blogipalvelu, jonka olemassaoloon havahduin itse vasta viime viikolla. Sen jälkeen kun Blogilista.fi lopetti toimintansa viime keväällä, olen itse kaivannut kattavaa suomalaista sivustoa, joka kokoaisi yhteen blogit, nostaisi esiin uutta luettavaa ja tarjoaisi keinon seurata omia suosikkeja. 

Muutamia viritelmiä on vuoden aikana nähtykin, mutta nyt silmiini sattui viimein palvelu, jolla olisi potentiaalia nousta uudeksi Blogilistaksi: jos joltakin muultakin on mennyt aiemmin ohi, suosittelen vierailemaan Blogit.fi:ssä.

Lisää samalla suosikkeihisi myös Nettideittaajan päiväkirja!

Täydellisen Tinder-kuvan valinta

Olen huomannut, että moni päätyy blogiini etsiessään tarkempia tietoja Tinderistä ja sen käytöstä. Siinä missä yksittäistä postaustani luetaan yleensä noin 100–300 kertaa, parin vuoden vuoden takaista Tinderin alkeet -kirjoitustani on luettu tähän mennessä yli 41 000 kertaa. Tinder siis selvästi kiinnostaa – ja myös askarruttaa – googlailijoita.

Siksipä ajattelinkin vastata omasta puolestani kysymykseen, jota moni aloitteleva ja ehkä kokeneempikin Tinder-deittailija varmasti pohtii: Millainen on hyvä Tinder-profiilikuva? Profiilikuvan valintaa olen sivunnut blogissani jo vuosia sitten, mutta tuolloin pohdin aihetta lähinnä perinteisempien nettideittisivustojen näkökulmasta.

Tinderissä kuvan merkitys on kuitenkin vielä suurempi: moni käyttäjä ei välttämättä edes vilkaise profiilitekstiä tai muita tietoja, vaan päätös tehdään hyvin nopeasti ensimmäisen kuvan perusteella. Itsekin myönnän syyllistyväni tähän. Ellei ensimmäinen kuva vakuuta, en vilkaisekaan tietoja tai muita kuvia vaan pyyhkäisen profiilin kylmästi vasemmalle. 

Ei siis ole aivan se ja sama, millaisen otoksen palveluun itsestään laittaa: parhaimmillaan tai pahimmillaan kuvavalinta voi ratkaista, pyyhkäiseekö elämäsi rakkaus sinut vasemmalle vai oikealle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Omaan profiilikuvaan voi nimittäin vaikuttaa varsin paljon. Enkä puhu nyt ulkonäöstä: omia kasvonpiirteitä tai vartaloa on vaikea muuttaa tuosta vain, mutta uskallan väittää, että hyvän profiilikuvan pystyy ottamaan käytännössä kuka tahansa. Ilme, tilanne, kuvanlaatu, vaatetus, muut kuvassa olijat – nämä ja monet muut seikat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko oma profiilikuva hitti vai huti.

Oma empiirinen kokemukseni perustuu ennen kaikkea miesten profiileihin, joten seuraavat vinkkini on suunnattu erityisesti heille. Samoja ohjenuoria voi kuitenkin soveltaa melko pitkälti myös naisiin. Kyseessä on tietysti vain yhden akateemisen, noin 25-vuotiaan, vakavaa seuraa etsivän kaupunkilaisnaisen näkemys, ja makuja on monia muitakin. Tinderiä selaillessani uskallan silti väittää, että moni hyötyisi, kun pysähtyisi edes hetkeksi tarkastelemaan profiilikuvaansa hieman tarkemmalla silmällä. Profiilikuvasi edustaa muiden silmissä sitä, mitä haluat itsestäsi sanoa. Millaisen tarinan kuvasi kertoo?

Vinkit koskevat ennen kaikkea ensimmäistä profiilikuvaa, joka on ensimmäinen asia, mitä muut Tinder-käyttäjät sinusta näkevät. Samoja linjoja kannattaa kuitenkin soveltaa myös muihin otoksiin.

Ennen tarkempia yksityiskohtia tiivistettäköön vielä yhteen:

Paras profiilikuva on hyvälaatuinen otos, jossa sinä (ja vain sinä) näyt tunnistettavasti, lähietäisyydeltä, niin että kasvot ja silmät näkyvät ja ilme on neutraali tai positiivinen.

Siitä päästäänkin liikkeelle!

Vältä näitä

eli asiat, jotka saavat pyyhkäisemään profiilin vasemmalle

• Liian kaukaa kuvattu. Profiilikuvasi tarkoitus on näyttää, millainen tyyppi mobiiliverkon toisessa päässä on. Jos kuvassa näkyy pelkästään kaukaisuudessa seisova, tunnistamaton tumma hahmo auringonlaskun valossa, vasemmalle menee, olipa auringonlasku sitten kuinka hieno hyvänsä. Tinderistä etsitään ihmisiä, ei maisemia.

• Tunnistamaton. Sukua edelliselle. Moni tuntuu kuvittelevan, että sukellusmaski, moottoripyöräkypärä tai halloween-naamio ovat pätevä asuste, joka kertoo harrastuksesta tai huumorintajusta. Mieti kuitenkin vielä: kasvot ovat nimenomaan se, mitä potentiaalinen Tinder-match haluaa sinusta nähdä.

• Aurinkolasit. Ei ihan yhtä suuri synti kuin edelliset, mutta silmät ovat asia, johon ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Jos ne on peitetty heti ensimmäisessä kuvassa, mielenkiinto laskee. Muissa kuvissa aurinkolasit voivat olla ihan ok, mutta itse en lähtisi treffeille ihmisen kanssa, joka on peittänyt silmänsä jokaisessa kuvassa.

• Huono laatu. Rakeiset, sumuiset, tärähtäneet, hämärät ja räikeään vastavaloon otetut profiilikuvat tekevät huonon vaikutelman ja saavat kysymään, onko itse tyyppikään lopulta kovin skarppi. Hyvälaatuisuus ei tarkoita ammattikuvaajan ottamia studio-otoksia: nykyään millä tahansa älypuhelimella saa vähintään keskiverron lopputuloksen, kunhan valitsee paikan oikein. Siis: ei puolihämäriä baareja ja valjuja kylpyhuoneita taustaksi.

• Aggressiivinen, ylimielinen tai masentunut ilme. Kasvoilta välittyvä ilme on yksi tärkeimpiä viestejä, ja jos ilmeesi sanoo: ”Vihaan sua!” tai ”Olen epätoivoinen, otan kenet vain”, vastapuoli tuskin hurraa ilosta. Myöskään ylimielisen halveksuva katse ei saa sukkia pyörimään jaloissa – kuten ei myöskään etenkään naisten suosima vanha klassikko, duckface.

• Aseet ja kansainväliset käsimerkit. Voisi kuvitella, ettei tätä tarvitsisi erikseen edes  mainita, mutta niin vain vastaan on tullut profiileita, joissa mies tähtää kuvaajaa ja samalla kuvan katsojaa kiväärillä, pistoolilla tai keskisormella. Siinä voi hetken verran miettiä, mikä on kuvan viesti.

• Muut ihmiset. Profiilikuvassa  tärkeintä on yksi ihminen, ja se olet sinä. Muut kannattaa jättää suosiolla pois, ellei kuvasta käy esimerkiksi valaistuksen vuoksi välittömästi selväksi, kenestä on kyse. Jos profiilikuvassa möllöttää kolme nuortamiestä, mistä tinderöijä tietää, kenen profiilista on kyse? Ja jos mies poseeraa naisseurassa tai toisin päin, vielä pahempi: vaikka kyseessä olisi siskosi, katsoja ei sitä tiedä. Pahinta ovat eksän kanssa otetut yhteiskuvat, joista eksä on rajattu pois niin että kuvasta huomaa edelleen selkeästi, että kainalossa on toinen nainen/mies. Lasten paikka ei ole Tinderissä, ainakaan tunnistettavasti. Myöskään kaveria/kummia/mummia ei ole reilua ottaa mukaan omaan Tinder-kuvaan kysymättä lupaa. Toki muiden päät voi peittää, minkä jotkut fiksusti tekevätkin, mutta helpoin ratkaisu on laittaa kuvia, joissa olet sinä ja vain sinä. 

• Ilman paitaa. Miehet ilman paitaa: ei, ei ja ei. Sixpackilla tai tynnyrillä, superhaballa tai spagettikäsillä – sama se. Omiin silmiini salipullistelukuvat kertovat lähinnä pinnallisuudesta tai sen kaltaisesta urheilullisuudesta, jolla peitetään älyllisiä puutteita. Tämä väite jakanee mielipiteitä, sillä sixpack-kuvilla on epäilemättä tykkääjänsäkin ja pullistelijoihin mahtunee ihan hyviäkin tyyppejä. Jos tavoitteena on löytää sopiva biitsikissa tai väliaikaista sänkyseuraa, paidattomuus voi hyvinkin toimia. Jos etsinnässä on kuitenkin syvällisempi, älykkäisiin keskusteluihin ja yhteiseen ajatusmaailmaan perustuva ihmissuhde, neuvoisin välttämään – tyylistä tai hyvästä tilannetajusta paidattomuus ei erityisemmin viesti. Sama pätee naisten bikini- ja peppuselfiekuviin.

• Tupakka ja alkoholi. Jos kuvissasi näkyy tupakka, varaudu siihen, että yhä useampi painaa rastia. Tupakka kun ei ole nykyään enää yhtä siisti juttu kuin yläasteen seiskaluokalla. Alkoholin kanssa raja on häilyvämpi – lasi skumppaa tai viiniä tai laatuolut oikeassa tilanteessa voi toimia, Koff-tölkki kädessä tai lärvilautanen edessä ei niinkään.

• Esineet ja asiat. Vaikka olisit maailman suurin Jokerit-fani, vaikka ikkunastasi olisi mielettömät merinäkymät ja vaikka haluaisit jakaa myös Tinder-tuttavien kanssa kerrassaan mahtavan nettimeemin, hillitse itsesi: käyttäjät haluavat nähdä kuvissa nimenomaan sinut, eivät lätkälogoa tai maisemakuvia.

• Vanhat kuvat. Älä käytä kuvia, joissa et näytä enää nykyiseltä itseltäsi. Vaikka ne johtaisivat matchiin, totuus tulisi ilmi viimeistään treffailuvaiheessa, joten miksi peitellä sitä? Vuosi tai pari sinne tai tänne ei välttämättä ole paha asia, jos ulkonäkö ei muuten ole muuttunut, mutta esimerkiksi vaate-, hius- ja silmälasityyli muuttuvat ajan mukana ja vievät vanhan kuvan vetoa. Etenkin silmälaseissa vanhentunut kehysmalli antaa helposti kuluneen, nörtähtävän vaikutelman.

• Yksipuolisuus. Profiilikuvissa toisto ei kannata. Yksi ainut kuva on parempi vaihtoehto kuin kuusi kuvaa samalla ilmeellä, samalla rajauksella ja samalla kuvakulmalla. Jos haluat laittaa kuvia enemmän, huolehdi siis siitä, että ne ovat keskenään riittävän erilaisia ja lisää vain yksi kuva yhdestä tilanteesta. Jos olet pyytänyt ystävääsi ottamaan sinusta kivoja profiilikuvia syksyisellä puistonpenkillä, kuva toimii kerran. Kolme hieman eri kulmasta kuvattua puistonpenkkikuvaa vaikuttaa lähinnä hölmöltä. Ja vaikka yksi sporttikuva voikin olla kiva, käsitys persoonasta jää yksipuoliseksi, jos kaikissa kuvissa ollaan vain sukeltamassa, laskuvarjohyppäämässä, vuorikiipeilemässä ja juoksemassa maratonia.

• Filtterit ja kuvanmuokkaus. Jos osaat hienosäätää kirkkautta ja kontrastia ja tehdä rajauksesta vähän skarpimman, kaikin mokomin. Selkeästi näkyvät filtterit kannattaa kuitenkin jättää välistä: useimmiten ne huonontavat kuvanlaatua ja tekevät lopputuloksesta suttuisemman ja geneerisemmän. Ihoa tasoittava kauneusfiltteri toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja menee helposti överiksi. Snapchatin koirankorvafiltterit ovat jo menneen talven lumia ja estävät näkemästä, miltä oikeasti näytätkään. Prisma-sovelluksen käytön voisi kieltää profiilikuvissa kokonaan. Usko pois: se tuo profiiliisi enemmän massateini- ja white trash -viboja kuin sielukasta taiteellisuutta.

• Seksuaaliset vihjaukset. Ellet ole etsimässä vain yhden yön seuraa (ja toisinaan silloinkin), seksuaalisia vihjauksia kannattaa välttää. Ei ylös vedettyä paidan helmaa tai alas valutettuja olkaimia, ei silmäniskuja ja huulten puremista, ei koskaan kuvaa, jossa näkyy vain vartalosi ilman päätä, sillä tällaisen kuvan keskeisin viesti on: haluan pelkkää seksiseuraa. Omassa sängyssä otetut, usein vähävaatteiset selfiet menevät samaan mauttomuuden kategoriaan.

Suosi näitä

eli asiat, jotka todennäköisemmin johtavat  matchiin

• Hymy ja positiivinen ilme. Kenties tehokkain keino saada tykkäys: kiva hymy kiinnittää heti huomion ja luo positiivisen kuvan sinusta. Hymyn puuttuessa myös neutraali, kohteliaan avoin ilme toimii hyvin.

• Hyvälaatuisuus. Tarkka, hyvin rajattu, riittävästi valaistu kuva tekee automaattisesti paremman vaikutukset kuin hämärä suttu. Hyvä tarkennus (tarkasti näkyvä hahmo, sumeampi tausta) luo erityisen hyvän vaikutelman. 

• Harrastukset, elävän elämän tilanteet. Persoonallisuutesi saa näkyä kuvissa. Jos tykkäät soittaa kitaraa, laita kuva sinusta soittamassa kitaraa. Jos viihdyt akateemisissa juhlissa, laita kuva sinusta frakissa tai iltapuvussa. Jos tykkäät retkeillä, laita kuva itsestäsi luontopolulla tai nuotiota sytyttämässä. Luonnolliset tilanteet ovat kivoja ja kiinnostavia ja kertovat sinusta lisää, antavat syyn aloittaa keskustelun.

Mieti vielä

eli asioita, jotka voivat toimia – tai sitten ei

• Huumori on vaarallinen laji. Vaikka viime syksyn crossdressing-bileet ja työväenopiston vartalonmaalauskurssi olisivat olleet hauskin juttu ikinä, erikoiset asut ja pilailukuvat eivät välttämättä avaudu sivullisille. Ilveilyt, irvistelyt ja tekoviikset voivat olla hauska juttu tuttujen kesken, mutta kun tuntematon ihminen tutustuu profiiliisi kymmenen sekunnin ajan, ovatko nämä se asia, jonka haluat itsestäsi ensimmäisenä nostaa esille? Parhaimmillaan erikoisasut kiinnittävät huomion ja antavat syyn aloittaa keskustelu – pahimmillaan saavat pyyhkäisemään ohi, kun kuva ei oikein aukea tai tyyppi vaikuttaa oudolta.

• Lemmikit. Lemmikit kuvissa voivat olla sekä uhka että mahdollisuus. Kun kuvassa on söpö kissa tai koira, ainakin itse myönnän tykkääväni profiilista matalammalla kynnyksellä. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä eläimistä ja saattavat pyyhkäistä ohi, vaikka lemmikki ei edes kuuluisi profiilikuvan omistajalle. Joskus valinnat ovat pienestä kiinni: itse rakastan terriereitä mutta pelkään isoja koiria. Erityisesti saksanpaimenkoirille ja niiden kanssa poseeraaville miehille annan aina ja kaikkialla rastin, ansaitusti tai ei. Yleissääntönä sanoisin: jos omistat lemmikin, se tulee joka tapauksessa mukana paketissa, joten sen voi hyvin ottaa mukaan kuviinkin. Poseeraamalla lainalemmikin kanssa otat sen riskin, että karkoitat eläinkammoisia kauemmas. Esimerkiksi käärme kaulassa tuntuu olevan suosittu Aasian-reissaajien poseeraus, joka saattaa herättää myös vastenmielisyyttä.

• Kulkupelit.  Autot ja moottoripyörät profiilikuvissa herättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Uudella autolla tai moottoripyörällä rehvastelu ei vetoa useimpiin naisiin, joten jos välttämättä haluat ottaa kulkupelin mukaan kuvaasi, rajaat samalla potentiaalisia matchejasi. Jos toisaalta olet moottoripyöräharrastaja henkeen ja vereen, kuva ajopelistä voi myös auttaa löytämään samanhenkisiä kumppaneita. Kuva pelkästä kulkuneuvosta ilman kuljettajaa itseään ei useinkaan vie juttua eteenpäin.

Jäikö jotain pois listasta? Oletko eri mieltä? Kerro se kommenteissa!

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.