Pienin askelin

Kun elää riittävän pitkään sinkkuna ja kaikki romanttinen kanssakäyminen jää lähinnä satunnaisten, vailla tulevaisuutta olevien yövieraiden tai merkityksettömien treffien tasolle, oppii arvostamaan jokaista pientä asiaa, jotka kielivät vakavammasta suhteesta tai ainakin sen mahdollisuudesta.

On ihmeellistä kerätä S-marketin hyllyiltä kasviksia ja kanapaketteja yhteiseen koriin. 

On ihanaa saada seuraa viikonlopun spontaanille päiväretkelle, vertailla valokuvia merenrannasta, jakaa vohvelikahvilan ylihintainen vohveli puoliksi. 

Hyvän yön toivotuksia piippaileva puhelin ilahduttaa.

Käsi kädessä kulkeminen keskellä kirkasta päivää pakahduttaa.

Kassajonossa saatu spontaani pusu poskelle lämmittää sydäntä tuhat kertaa enemmän kuin bilejatkojen intohimoisin kielisuudelma.

Kun kevät oli ihmissuhde-elämäni osalta pelkkää tyhjäkäyntiä, viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Mies on sama, josta olen maininnut aiemminkin: ihana, komea amerikkalaistieteilijä, jonka nimeän nyt Jenkkitutkijaksi. 

Toisten treffien jälkeen juttu on edennyt vakaasti mutta liikoja hätäilemättä, puhtaasti omalla painollaan. Kolmansilla treffeillä kävimme artesaanioluttapahtumassa ja kaupungin komeimmassa näköalapaikassa, aamuyöllä kävelimme jo käsi kädessä hiljaisilla puistoteillä. Mies saatteli minut herrasmiehen elkein kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. 

Seuraavalla kerralla kävimme elokuvissa ja laitoimme ruokaa luonani, pari päivää myöhemmin hän kokkasi minulle tacoja periamerikkalaiseen tapaan. Välissä lähdin viikoksi reissuun, mikä saattoi olla jutullemme ihan hyväksikin: äkkiä lähettelimme viestejä aamulla, päivällä ja yöllä, otimme iltaisin  toisillemme hymyileviä selfieitä ja toivoimme, että välimatka olisi hieman tai oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Kun palasin viime viikolla Suomeen, näimme äkkiä joka päivä: tiistaina piknikille, keskiviikkona lounaalle, torstaina elokuviin ja perjantaina luokseni yöksi. Lauantaina leikimme turisteja: söimme lounasta merenrannan torikojuissa, lähdimme päiväretkelle pienelle saarelle. Helppoa ja mukavaa, luontevaa ilman sen suurempaa suunnittelua.

Jo nyt muutama ystävistäni on nähnyt miehen sattumalta, ohikulkiessa. Vanhemmillekin mainitsin hänestä, tosin lyhyesti ja liikoja odotuksia välttäen. Tinderissä en ole käväissytkään viikkokausiin, Suomi24:n ja OkCupidin profiilini ovat olleet suljettuja jo pidempäänkin. 

Olisiko tässä ainesta johonkin vakavampaan? Sitä toivon, mutta vielä on liian aikaista sanoa. Olemme jatkuvasti yhteydessä eikä tapaamisen jälkeen tarvitse enää arvailla, johtaako se vielä seuraavaankin.  Silti tulevaisuus on itselleni vielä täysi mysteeri. 

Vaikka näemme paljon, jollakin tasolla juttumme ei vielä ole syventynyt niin paljon kuin olisi jo ehkä nytkin voinut. En tunne Jenkkitutkijaa vielä kovin syvällisesti, vaikka pidänkin siitä, mitä olen tähän mennessä saanut tietooni. Esimerkiksi entiset suhteet ja toiveet tulevaisuudesta ovat minulle vielä täysin hämärän peitossa – lopulta en edes osaa sanoa varmuudella, kuinka vakavaa juttua mies on hakemassa. Myös kieli vaikuttaa väistämättä: huomaan itse jättäväni pieniä asioita sanomatta vain siksi, etten heti onnistu löytämään niille oikeita sanoja, ja pelkään, että vaikutan jollakin tapaa hiljaisemmalta tai varautuneemmalta kuin oikeasti olenkaan. On turhauttavaa, kun ei voi ilmaista itseään täysin, ja ehkä on yhtä lailla turhauttavaa, kun toinen puhuu välillä kömpelösti, etsii sanoja ja toistaa kuluneita, kliseisiä fraaseja turhan usein. 

Juuri nyt on kuitenkin hyvä näin. Kovin, kovin hyvä.

CC-kuva täältä ja täältä. 

Mies muurin takana

Pitkästä aikaa treffielämässäni näkyy jälleen valoa tunnelin päässä. Ei sokaisevaa auringonpaistetta eikä villinä kaikkialle kieppuvia värivaloja – pikemminkin lämmintä, rauhoittavaa kajastusta verhojen takaa.

Mainitsin ohimennen käyneeni hiljattain treffeillä miellyttävän oloisen amerikkalaismiehen kanssa ja uumoilin toistenkin treffien olevan mahdolliset. Oikeassa olin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen olimme lähetelleet viestejä silloin tällöin, ja tällä viikolla päätimme nähdä uudemman kerran. Katsoimme säätiedotuksen ja sovimme tapaamisen eiliseksi, kun taivas oli kirkkaan korkea ja lämpötila suomalaisittain täydellinen: ei koleaa, ei liian hiostavaa. 

Ensimmäisellä tapaamisella en ollut aivan varma, mihin kaikki johtaa – keskustelu kulki hyvin mutta ei kovin syvillä vesillä, yhteistä löytyi muttei mitenkään ainutkertaisella tavalla. Mies oli kuitenkin kaikin puolin mukava ja fiksu: sujuvasti jutusteleva, Suomeen muutamia vuosia sitten asettunut tutkija, jonka arki kulkee yliopiston ja työreissujen välissä tasapainotellessa. Olemuksessa oli jotain samankaltaista kuin itsessänikin, sosiaalisuuden ja tietynlaisen tyyneyden tasapaino tuntui tutulta.

Päivän valinta osui nappiin, kesä oli kauneimmillaan. Tapasimme keskustassa, kuljimme puistoja pitkin merenrantaan, haimme jäätelöä ja löysimme lopulta tiemme rantakahvilaan. Kylmä juoma kädessä, silmiä auringonvalossa siristellessä keskustelu kulki helposti omia polkujaan. Kun vielä kiipesimme kukkulan laelle ja katselimme merta ja pieniä purjeveneitä, alla levittäytyviä kalliota ja horisontissa häämöttävä saaria, minusta alkoi tuntua, että ehkä tässä kaikessa voisi sittenkin olla jotakin mieltä. Kävimme vielä syömässä, ja eri teille lähtiessämme sain hyvän yön suukon ja ehdotuksen nähdä uudestaan viikonloppuna. Kotiin kulkiessani askel oli keveä, pää keveämpi, hymy leveä.

Tietysti on kovin aikaista sanoa mitään suurempaa. Olen nopea ihastumaan mutta yhtä nopea myös kyllästymään, jos juttu ei alakaan tuntua oikealta. Hevostalli.netin keskustelussa minua kutsuttiin hiljattain "ihastusholistiksi" ja "Hollywood-maailmassa eläväksi teiniksi", ja jos uskallankin olla hieman eri mieltä "teinistä", "ihastusholisti" ei välttämättä ole kovinkaan kaukana totuudesta. Kaipaan jatkuvasti ihastumisen tunnetta, haluan elätellä hattaraisia unelmia ennen aikojaan, tunnen elämäni jollakin lailla tyhjäksi ellei siinä ole ketään josta haaveilla. Tuskinpa minä tätäkään blogia kirjoittaisin, ellen ajattelisi asiaa niin kovin paljon – ja ellen toisaalta kääntäisi kelkkaani niin äkisti. Ailahteleva romantikko, mitäpä tuota kieltämään. 

Toiveikkuuteni tiellä on toinenkin pohdinnan paikka: kielimuuri mietityttää, vaikka ei pysäytä. Mies ei osaa suomea juuri lainkaan ja vaikka itse puhun ja ymmärrän englantia varsin sujuvasti, jotain jää aina puuttumaan, kun ilmaisen itseäni kielellä, joka on minulle vasta toinen. Englanniksi en ole yhtä sukkela, nokkela ja sujuvasanainen, en yhtä fiksu ja hauska, vaikka miten yrittäisin. Onko se ongelma pitkällä aikavälillä? Ei välttämättä: maailma on täynnä pariskuntia, jotka ymmärtävät toisiaan, vaikka yhteinen kieli ei olisi kummankaan oma – ja tässä tapauksessa se on sentään toisen. Jonkinlaista totuttelua ajatus silti vaatii. Vaikka useimmat ystäväni puhuvat englantia ihan mielellään, miten sujuu kommunikointi suuremmalla suomalaisporukalla, lopen uupuneena tai riidellessä, herkimpiä tunteita ilmaistaessa tai englannintaidottomien isovanhempien kanssa?

Vaikka olen käynyt treffeillä ruotsalaisen, islantilaisen, kanadalaisen ja englantilaisen miehen kanssa, en ole koskaan miettinyt asiaa pidemmälle tai päässyt kokemaan, millaista tavallinen arki ulkomaalaisen miehen kanssa on.

Ja kappas vain, jälleen ajauduin harhapoluille. Kaksien treffien jälkeen on aivan liian aikaista miettiä suurempaa tulevaisuutta, pitäisihän minun se tietää. Haihattelua ja hattaraa. Ihmeellisen mukavaa silti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Minä, laastari?

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kävin hiljattain varsin varteenotettavilla treffeillä mukavan ja sympaattisen oloisen Tinder-deitin kanssa. Vaikka tapaaminen oli omasta mielestäni onnistunut, toiset treffit eivät kuitenkaan millään tuntuneet järjestyvän, ja vaikka jatkoimme jonkinlaista yhteydenpitoa, välejämme hiersi jokin, jota en aivan osannut nimetä. Eilen se sitten selvisi: mies laittoi viestin ja sanoi suoraan, että oli kokenut vaikean eron vain pari kuukautta sitten eikä sittenkään oikein ollut onnistunut irtautumaan jutusta. Ensimmäinen ajatukseni ei ollut "Yhyy, voi ei!" vaan lähinnä "Hohhoi, joko taas?"

Ei nimittäin ollut aivan ensimmäinen kerta, kun lupaava alku tyssääkin siihen, että mies on kaikesta huolimatta liian kiinni eksässään tai jossakin muussa elämänsä naisessa. Niin kävi Lääkärin kanssa, niin kävi keväisen deittiseuralaiseni kanssa ja nyt niin kävi jälleen yhden miehen kanssa – kaikki tämä vain reilun puolen vuoden sisään. 

Ärsyttävää ja turhauttavaa. Miesten kunniaksi sanottakoon toki se, että he kaikki kertoivat tilanteestaan rehellisesti ja suoraan ennen kuin juttu ehti edetä kovin pitkälle – hyvä niin, reilua toimintaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin ihmetyttää, miksi miehet ylipäätään pyytelevät minua treffeille, jos eivät vielä ole onnistuneet irrottamaan ajatuksiaan edellisestä suhteestaan. Saattaisin ymmärtää, jos väittäisin itse etsiväni vain kivaa kahviseuraa ilman sen vakavampia suunnitelmia, mutta niinhän asia ei ole: kaikissa deittimaailman profiileissani teen varsin selväksi, että etsin elämäni miestä, en kepeää pikaseuraa enkä varsinkaan vielä haavojaan nuolevaa, särkyneen sydämensä kanssa kipuilevaa laastarinetsijää.

Vaikka tiedän itsekin, että kestäviäkin suhteita voi syntyä suoraan edellisen loputtua (tai pahimmillaan tietysti jo sitä ennen), olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, etten enää jaksa tätä. En ole kiinnostunut kuulemaan takana olevasta rankasta erosta ja hiljattaisesta erilleenmuutosta tai totuttelemaan yhteisiin tapoihin, jotka eivät kuulu minulle ja miehelle vaan miehelle ja jollekin näkymättömälle, ääneen lausumattomalle menneisyyden varjolle. Ei enää valmiiksi varattuja sängyn puolia, ei kysymyksiä siitä, miksi pidän hiuksiani niin tai näin (eli toisin kuin eksä) tai miksi nukun näin tai noin (eli toisin kuin eksä).

Ehkä minun pitäisi jatkossa vain alkaa tiedustella heti ensimmäisillä treffeillä: mitenkäs aiempi suhdehistoria? Jos edellisestä erosta on alle puoli vuotta, pitäisin varani – jos alle kolme kuukautta, juoksisin pakoon ja lujaa.

Juuri pitkästä ja vakavasta suhteesta eronneet, pieni pyyntö teille: vaikka Tinderin ihmemaailma vetäisi pitkän seurustelun jälkeen vastustamattomasti puoleensa, ole reilu muita treffailijoita kohtaan ja harkitse vielä. Kysy itseltäsi vaikkapa seuraavat pari pientä kysymystä: 

– Mietinkö eksää yhä päivittäin?

– Kirpaiseeko pelkkä entisen seurustelukumppanini ajattelu kipeästi?

– Vertaanko potentiaalisia naisia/miehiä ensimmäisenä eksääni?

– Tuntuuko, että haluan vielä nauttia vapaudesta ennen uutta vakavampaa sitoutumista?

– Etsinkö pohjimmiltani vain väliaikaista laastaria?

Jos vastaus yhteenkin näistä kysymyksistä on kyllä, et todennäköisesti ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Tee se silloin selväksi myös muille: älä anna ymmärtää etsiväsi vakavaa sitoutumista. Älä valehtele päässeesi yli, ellet ole päässyt. Älä pyydä treffeille ihmisiä, jotka vilpittömästi ja tosissaan etsivät jo muutakin kuin hetken hupia tai pientä piristystä.

Laastariseuraakin netistä varmasti löytyy, joten älä johda harhaan niitä, joille se ei riitä. Kukaan ei halua olla pelkkä korvike vastoin tahtoaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Vaihto Tinder-treffien maailmaan

Kun kirjoittaminen jää vähäksi aikaa, uuteen merkintään on aina vaikeampi palata. Yritetään, silti.

Loppukevät ei ole tuonut elämääni uutta, ei ainakaan suhderintamalla. Olen valmistunut maisteriksi, saanut uuden työtittelin ja yrittänyt totutella elämään, johon kuuluu työ ja vapaa-aika eikä enää asiaa nimeltä opiskelu. Huonolla menestyksellä: sekoitan vuorokaudenajat ja teen töitä iltamyöhään, aamuvarhain ja välillä viikonloppuisinkin vain siksi, että tiedän sen olevan mahdollista ja tarkoittavan lyhyempää perjantaipäivää. Jossain vaiheessa on taas otettava itseä niskasta kiinni, mutta sitä odotellessa olen ehtinyt päästää asuntoni lehtivuoren mahdottomiin mittoihin ja kääntää kelkkani, mitä deittimaailmaan tulee. 

Pitkän taistelun jälkeen minun on viimein ollut myönnettävä, että Tinder on vienyt voiton perinteisemmistä deittisivustoista. Pitkään pidin tiukasti kiinni Suomi24 Treffeistä ja OkCupidista ja vilkaisin Tinderiä vain pakon edessä. Tänä keväänä on kuitenkin käynyt selväksi, että muilla sivustoilla käyttäjämäärät ja taso ovat laskeneet siinä määrin, etten enää törmää kiinnostaviin ihmisiin kuin harvoin ja vahingossa. Ystäväni suosituksesta poistin Tinderin ja asensin sen uudestaan, ja kappas kummaa – yhtäkkiä kiinnostavia yhteydenottoja on tullut enemmän kuin koskaan, viestejä niin paljon etten ehdi pitää kaikkia keskusteluja yllä enkä selailla uusia profiileja edes läpi.

Parit treffitkin olen onnistunut loppukevääseen mahduttamaan. 

Deittini numero 30 oli oikeastaan pikemminkin kaupungissa vieraileva kiinnostava tuttavuus kuin potentiaalinen kumppaniehdokas: jalat maassa oleva amerikkalainen mies, joka oli saapunut Suomeen tapaamaan täällä kansainvälisissä tehtävissä työskentelevää isäänsä. Kävimme pitsalla, juttelimme suomalaisesta ruokakulttuurista, heitimme ohimennen näkevämme ehkä uudelleen vielä myöhemmin viikolla. Emme nähneet. Treffien saldona yksi uusi Facebook-kaveri ja treffienglannin keskustelutunti – positiivisen puolelle jäätiin. 

Deittini numero 31 edusti jälleen sarjaamme "peruskiva perusteekkari". Opinnot takana, oman alan työpaikka plakkarissa, harrastuksena basson soitto ja – totta puhuen enempää en koko tyypistä edes muista. Se kertonee tarpeeksi. Jos mies olisi kysynyt vielä toisille treffeille, olisin saattanut lähteä, mutta ei kysynyt, ja pari viikkoa myöhemmin poistin väliaikaisesti Tinder-profiilini ja sitä kautta myös ainoan yhteytemme. Ei pitempää muistijälkeä, ei hyvässä eikä pahassa.

Deittini numero 32 oli edellisiin verrattuna aivan toista sarjaa. Tinder-löytö tämäkin – mies oli antanut minulle superliken eli tykkäyksen, joka muista poiketen näkyi minulle jo ennen kuin olin itse edes ilmaissut juuta tai jaata. Hyvä alku: tunne siitä, että on toisen silmissä jollakin tavalla erottunut joukosta, on tietysti kiva. Tinderissä juttu luisti paremmin kuin monenkaan kanssa, ja kun viikkojen keskustelun jälkeen viimein tapasimme, tunsin tuntevani miehen jo sen verran hyvin, ettei kutsu metsäkävelylle tuntunut epäilyttävältä. Rikoin kaikkien treffioppaiden ohjeita tavata ensimmäisen kerran julkisella paikalla, ja kävely alkukesäisen vehreässä metsässä, kallioilla ja joenrannassa osoittautui juuri niin ilahduttavaksi kuin oletinkin. Pyörähdimme vielä miehen luona, joimme kokista ja keskustelimme. Oli helppo olla. En voinut olla huomaamatta, että miehen pukeutumistyyli ja kihartuvat hiukset olivat kovasti mieleeni. Potentiaalista ainesta!

Mieskin vakuutti haluaan tavata vielä toisenkin kerran. Ongelma on kuitenkin tämä: treffeistä on pian kolme viikkoa, emmekä vieläkään ole nähneet uudelleen. Jokseenkin aktiivisesta viestittelystä huolimatta aikataulut eivät ole osuneet yksiin, jompikumpi on ollut reissussa tai kiireinen tai kipeä – ja pikkuhiljaa olen alkanut miettiä, onko kyse sittenkin vain siitä, ettei mies olekaan niin innokas näkemään kuin ehkä toivoisin. Alkuviikosta tosin kohtasimme, tavallaan. Kävi ilmi, että olimme molemmat hankkineet liput yhteisen suosikkibändimme keikalle, ja vaikka hän oli permannolla ja minä yläkatsomossa, onnistuin bongaamaan hänet ja hän minut. Vilkutimme toisillemme, jatkoimme keikkaa ja katosimme jälleen omille teillemme. 

Omalla kohdallani halu tavata olisi edelleen kova, mutta jos toisia treffejä ei ensi viikkoon mennessä tunnu järjestyvän, on varmaan pakko kohdata tosiasiat ja päästää irti. Harmi.

Kun edellinen juttu ei oikein ole tuntunut etenevän, tapasin viime viikonloppuna deittini numero 33. (33! Herranjestas, miten näitä alkaakin jo olla!) Tähän herraan tutustuin uudehkon, hieman Tinderin tapaan toimivan mobiilisovelluksen Happn:n kautta jo kuukausia sitten, mutta keskustelumme oli aina välissä ehtinyt hiipua, kunnes mies keksi viimein ehdottaa tapaamista suoraan. Kävihän se! Aiemman deittituttavuuteni tapaan myös tämä mies oli amerikkalainen, ja huolimatta palavasta rakkaudestani kaikkea brittiläistä kohtaan totesin tapauksen varsin mukavaksi ja fiksuksi, ihan kivan näköiseksikin. Miehellä oli ollut takanaan raskas viikko ja treffit alkoivat hieman kankeasti, mutta illan edetessä yhteistä juteltavaa tuntui kuin tuntuikin löytyvän, ja lopulta jatkoimme oluilta kävelylle, kävelyltä toisille oluille ja sieltä vielä syömään – viisi tuntia vierähti nopeasti. En rakastunut päätä pahkaa tai välttämättä edes ihastunut vielä kovin syvästi, mutta jotakin kiinnostavaa miehessä oli. Vaihdoimme numeroita ja olemme tällä viikolla viestitelleet hieman, enkä ihmettelisi, jos näkisimme vielä toisenkin kerran. Katsotaan. 

Toistaiseksi ei siis suurempia romansseja, mutta ei sentään aivan hiljaistakaan. Antaa kesän yllättää ja ehkä bloggaamisenkin taas lähtevän käyntiin!

Kun elämä jatkuu

Yksi deittailun vaikeimpia taitoja on kyky päästää irti. Vuosien saatossa vastaan tulee treffejä, jotka olisivat voineet johtaa toisiin, suhteita, jotka olisivat saattaneet syventyä ja miehiä, jotka olisi voinut ottaa vierelleen loppuelämäksi – jos aika olisi ollut toinen, jos paikka olisi ollut parempi, jos onni olisi ollut otollinen ja tuuli puhaltanut toiseen suuntaan. On miehiä, joita olen jäänyt miettimään, vaikka emme olisi tavanneet vuosiin. Tyyppejä, joiden ajatteleminen läikähdyttää ja joiden rinnalla kukaan muu ei tunnu oikein miltään. Jotka jossakin mielen sopukoissa saavat kuitenkin ajattelemaan: ehkä sittenkin vielä joskus.

Omien suhdekiemuroiden pyörteissä on kovin helppo unohtaa, että heidänkin elämänsä etenee. Omia Tinder-viestejä ja tasaisen tuloksettomia treffejä vatvoessa mieli hyppää sen tosiasian yli, että hekin jatkavat arkeaan, tapaavat uusia ihmisiä, ihastuvat ja rakastuvat. Aivan viime viikkoina olen herännyt odottamattomalla tavalla siihen, että paluuta entiseen ei enää ole.  

Elämässäni on kutakuinkin kolme suurta rakkautta, joista en pääse yli enkä ympäri, vaikka olen aikoja sitten tajunnut, että yksikään jutuista ei johda mihinkään. Nyt tiedän sen entistä varmemmin.

Yksi heistä on mies, josta en ole blogissani kertonut, sillä kaikki tapahtui jo kauan ennen sen perustamista. Lyhyesti: yllättäviä kohtaamisia, arvaamattomia yhteensattumia, sielujen sympatiaa ja unohtumattomia keskusteluja. Avoautoajelua kesäisillä kaduilla, piknik ruusujen täyttämällä autiolla saarella, elämäni kenties parhaat treffit merenrannalla rankkasateen keskellä. Lähes elokuvamaisen  kauniita kohtaamisia, joista jokaista muistan lämmöllä mutta jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään vakavampaan. Eivätkä johda: jokin aika sitten sain kuulla miehen menneen kihloihin. Suhde oli kestänyt jo vuosia ja vaikuttanut Facebook-päivitysten perusteella onnelliselta – ei mitenkään yllättävä uutinen. Silti tunsin, että vaikka ovi takanani oli sulkeutunut jo aikoja sitten, nyt se naksahti lopullisesti lukkoon.

Törmäsimme viime viikolla aivan sattumalta. Jollakin tasolla aallonpituutemme on edelleen sama, ja tapaaminen oli kaikin puolin ilahduttava. Minä onnittelin häntä kihlauksesta, hän minua gradusta, vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme ohimennen mahdollisuudesta käydä joskus lounaalla. Suurella todennäköisyydellä kumpikaan ei koskaan ehdota sitä, mutta jollakin lailla tapaaminen tasapainotti mieleni. Meidän välillämme mitään ei tule enää tapahtumaan, mutta silti voimme yhä keskustella luontevasti, ehkä vielä joskus tavatakin. Kaikki hyvin, kaikesta huolimatta. 

Toinen minuun pysyvästi vaikutuksen tehnyt mies on tässäkin blogissa aikanaan poljon pohtimani, Brittimieheksi nimeämä brittimies. Viimeisen vuoden aikana mainintani hänestä ovat hiipuneet samaan tahtiin kuin yhteydenpitomme, ja hyvän joulun toivotusten jälkeen en ollut kuullut hänestä sanaakaan yli kolmeen kuukauteen – melkoinen kuilu siihen nähden, että pari vuotta sitten juttelimme päivittäin. Vaihdoimme kymmeniä kuvia ja viestejä kerrallaan, viikollakin valvoin aamu kahteen vain  kuullakseni hänestä vielä pari sanaa. Olin hirvittävän rakastunut, vaikka olimme tavanneet vain kerran tai kaksi. 

Viime viikolla kyllästyin radiohiljaisuuteen ja lähetin lyhyen viestin: mitä kuuluu, toivottavasti kaikki on hyvin. Jos syy vastaamattomuuteen on jossakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, olen pahoillani. Vastaus seurasi perässä lähes välittämättömästi, eikä se aivan lyhyt ollutkaan. Yhteen lyhyeen kysymykseeni sain peräti 55 viestin mittaisen vastauksen, jossa Brittimies kertoi keväästään ja elämästään, pahoitteli välinpitämättömyyttään, kyseli omista kuulumisistani ja lähetti kuvia menneiden kuukausien ajalta. Olin kohtuuttoman ilahtunut siitäkin huolimatta, että mies paljasti myös potentiaalisen syyn poissaolevaisuudelleen: kevään kuluessa hän oli löytänyt tyttöystävän. 

Ajatukseni olivat ristiriitaiset. Olin yhtä aikaa iloinen hänen puolestaan ja perusteettoman mustasukkainen, pettynyt mutta täysin tietoinen siitä, että meidän juttumme oli haudattu jo kauan sitten. Minua itketti, mutta enemmän ilosta kuin surusta: lopulta olin vain niin onnellinen kuullessani hänestä edes jotain, ettei uutinen tyttöystävästä ollut sen rinnalla paljoakaan. Arvattavissa oli, että näin käy ennemmin tai myöhemmin. Jos uutisen paljastaminen saa meidät pitämään yhteyttä jälleen edes hieman useammin, olen lopulta tyytyväinen. 

Kolmas iki-ihastukseni on Sijoittaja, josta puhun blogissani aivan liian usein siihen nähden, kuinka harvoin näemme ja kuinka vähän välillämme oikeasti on tapahtunut. Eilen kuitenkin kohtasimme pitkästä aikaa, ja yllätyksekseni keskustelukin sujui taas kohtalaisen sujuvasti. Istuimme iltaa suuremmalla kaveriporukalla, kuuntelin häntä sivukorvalla silloinkin kun keskustelin aivan muiden ihmisten kanssa. Tämä paljastui: hän ei juuri nyt näe itseään suhteessa, mutta ei pidä ajatusta aivan mahdottomana, kunhan molemmilla on selvästi oma elämänsä. Uutta minulle, sillä tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että Sijoittaja on täydellisen sitoutumiskammoinen eikä osaa kuvitella itseään mihinkään vakavampaan, koskaan, kenenkään kanssa. Tämäkin paljastui: hän on kyllästynyt Suomeen ja sen mahdollisuuksiin ja kääntänyt katseensa uraan ulkomailla. On täysin mahdollista, että jossakin vaiheessa hänkin katoaa kuvioista lopullisesti, jättää kaupugin ja asettuu Lontooseen tai Tukholmaan, mihin nyt sijoittajat asettuvatkaan. 

Kaikki viimeaikaiset tapahtumat kertovat minulle melko lailla selvää viestiä. Menneeseen ei ole paluuta. On turha haikailla menneitä öitä ja sammuneita kipinöitä, elämäni rakkaus ei löydy taakse katsomalla. Sen myöntäminen ei ole helppoa eikä mukavaa. Osaan nähdä ensimmäisenä mainitun miehen kihloissa ja Brittimiehen toinen tyttö kainalossaan, mutta jonain päivänä joudun ehkä seuraamaan vierestä myös Sijoittajaa vakavassa suhteessa, ja se jos mikä tuntuu pahalta. 

Silti: mitään en vaihtaisi pois. On parempi pettyä ihastuksissaan kuin olla ihastumatta lainkaan. Ainakin tietää elävänsä, tietää yhä tuntevansa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Elämä ja kevät (ja siinä sivussa 28. ja 29. treffikumppanini)

Nyt uskallan ehkä viimein sanoa sen ääneen: minusta tulee maisteri! Gradu on palautettu, univelat kuitattu, gradun loppukirin aikana pudonneista kiloista puolet hankittu jo epähuomiossa takaisin. Opinnot ovat ohi, yliopiston kirjat palauttamista vaille poissa silmistä ja mielestä, yksi elämänvaihe takana ja toinen edessä. Opiskelijan sijaan minusta on tulossa ihan oikea työssäkäyvä aikuinen. Sellainen, joka istuu päivän toimistolla, tulee sen jälkeen kotiin ja voi lukaista vaikkapa kirjan tai lähteä jumppatunnille tuntematta huonoa omaatuntoa. Joka jättää pöytäjuhlat väliin vain kutsuakseen ystävät viini-illalliselle kotiin. Jolla olisi nyt elämässään tilaa toisellekin ihmiselle, tilaa kunnon parisuhteelle jos sellainen vain sattuisi vastaan. Sattuisikin.

Kukaan tuskin yllättyy, jos paljastan, että sinkkuelämä on edelleen jatkunut. Edellisen postauksen jälkeen elämääni on mahtunut tasan kaksi treffikumppania, joista kumpikaan ei jäänyt vierelle pidemmäksi aikaa. Koetan olla kertomuksissani tiivis. 

Treffikumppanin numero 28 tapasin ystävänpäivän jälkeisenä päivänä, kuten edellisessä postauksessa vihjasinkin. Perusmukava talouspuolen työntekijä, itseäni seitsemän vuotta vanhempi tyylitajuinen herrasmies, jonka kanssa kaikki osui paperilla yksiin. Sama arvomaailma, elämän peruspalikat kasassa, hyvällä maulla sisustettu omistusasunto, auto ja moottoripyörä. Mikäs siinä. Kahvikupin ääressä juteltavaa riitti vielä sen verran että tapasimme toisenkin kerran. Ei puhuttava silloinkaan kesken jäänyt, mutta... jotenkin olo jäi tyhjäksi. Keskustelu eteni, muttei henkilökohtaiselle tasolle, ei sille asteelle joka saa innostumaan ja nauramaan ääneen, kertomaan itsestään enemmän kuin ajattelikaan, miettimään toista iltaisin ja hypähtelemään matkalla treffeiltä kotiin. Toisten treffien jälkeen lisäsimme toisemme Facebookiin ja Instagramiin. Olemme tykkäilleet toistemme statuksista puolin ja toisin. Tapaamista kumpikaan ei ole ehdottanut, eikä ehdota. Enempää ei ole, kummatkin tietävät sen.

Treffikumppani numero 29 löytyi poikkeuksellisesti OkCupidista – suurin osa deiteistänihän on Suomi24 Treffeistä tai vähintäänkin Tinderistä. Miehen aloite oli paras mahdollinen: hän oli huomannut, että match-prosenttimme oli 99 % ja sanoi suoraan, että olisi kiinnostavaa tutustua OkCupid-samikseensa. Asiaa tuntemattomille mainittakoon, että OkCupidissa match-prosentti todella kertoo huomattavasti enemmän kuin muilla sivustoilla: olimme vastanneet satoihin kysymyksiin lähes täysin samoin aina siinä määrin, että suurin ja lähes ainoa erimielisyydemme koski kahvin juontia (hän joi, minä en). Kaikesta muusta olimme yhtä mieltä: arvomaailmasta, uskonnollisista kysymyksistä, kissamieltymyksistä ja sopivasta lapsiluvusta. Profiilikuva oli edustava, mies fiksun ja hauskan oloinen – olin vakuuttunut alusta alkaen ja odotin tapaamistamme poikkeuksellisella innolla. 

Hyvinhän se menikin. Kävimme kahvilla, juttelimme tunnin jos toisenkin, jatkoimme biljardia pelaamaan – varsin loistava treffiaktiviteetti, muuten! Mies oli ihan sellainen kuin kuvittelinkin: mukava, fiksu, kivannäköinen ja monella tavoin kanssani samoin ajatteleva, valtiolla työskentelevä heppu, jonka kanssa olisin hyvinkin voinut lähteä toisille tai vaikka kymmenensille treffeille. Poistuin kotiin hymy huulilla ja siinä uskossa, että tunne oli molemminpuolinen, ja seuraavalla viikolla sovimmekin jo ravintolailtaa. Paikka oli valittu ja sopiva päivä katsottu, kun sain yllättäen viestin: ravintolailta täytyy perua, siitä tai muustakaan ei nyt tule mitään. Olin tietysti hämmentynyt ja pettynyt. Satun olemaan luonteeltani siinä määrin romanttinen haaveilija, että jo ensimmäisten onnistuneiden treffien jälkeen olen yleensä pohtinut, miltä treffikumppanin kodissa näyttää, millaisia reaktioita Facebook-parisuhdestatuksemme herättäisi ja ottaisinko miehen sukunimen, jos menisimme naimisiin. En tietenkään ihan tosissaani, mutta en aivan täysin leikillänikään. Niinpä pettymys on pakkien jälkeen aina suuri, vaikka mitään ei varsinaisesti olisi tapahtunutkaan: yhdet tulevaisuudenhaaveet on jälleen heitettävä menemään.

Tietysti kysyin syytä äkilliseen suunnanmuutokseen, ja sen mies rehellisesti kertoikin. Hänen elämässään oli jo aiemmin ollut nainen, josta mies oli ollut kiinnostunut. Nyt mies oli tajunnut, että nyt tai ei koskaan: hänen oli selvitettävä, mihin se polku johtaisi, eivätkä treffit toisen naisen kanssa olisi vieneet asiaa eteenpäin kenenkään kannalta. Harmitti, tietysti, mutta olin myös kiitollinen miehen suoraselkäisyydestä. Parempi kertoa ennemmin kuin liian myöhään. Toivottelimme hyvät jatkot. Illallinen jäi syömättä, omasta mielestäni onnistuneet treffit toistumatta.

Tätä tämä joskus on. Yhden illan murehdin, mutta jos olen nopea ihastumaan niin aika nopea olen myös pääsemään yli aivan tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Treffikuviot ja mielessä pyörivät miehet saivat viimein antaa tilaa opiskeluille, ja se kannatti. 

Tässä ollaan siis nyt: uuden kynnyksellä, onnellisena mutta yksin. Elämäni mies, voisitko jo löytyä? Sohvalle mahtuisi toinenkin katsomaan Master Chef Australiaa. Keittiö on pieni, mutta samalla siinä kokkaisi kahdelle kuin yhdelle. Vierastyyny on odottanut käyttäjäänsä jo aivan liian kauan. 

Olen valmis rakastumaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Stalkkaajan alku

Heipähei! Gradukiireet painavat edelleen päälle siinä määrin, että blogi on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle – viimeisen puolen vuoden postaukseni ovat olleet lähinnä henkilökohtaisia päiväkirjamerkintöjä, eivät niinkään yleisempiä ja lukijoiden kannalta kenties mielenkiintoisempia pohdintoja deittailusta tai ihmissuhteista. Parannan luultavasti tapani siinä vaiheessa kun maisterin paperit ovat viimein kädessä, mutta siihen asti luvassa on kaikella todennäköisyydellä lähinnä satunnaisia päivityksiä keskeisimmistä ihmissuhdekäänteistäni. Paljon niitä ei ole viime aikoina ollut, mutta jotain sentään!

Viime merkinnässäni hehkuttama Ruotsalaismies on edelleen laitellut viestejä silloin tällöin, mutta mitenkään tiiviissä ja jatkuvassa kanssakäymisessä emme ole. En laita suurempaa toivoa tähän juttuun, mutta mielen pohjukoilla kutkuttelee tieto siitä, että mies on tulossa takaisin kaupunkiin toukokuussa. Totta puhuen olemme jo sopineet tarkan päivän ja kellonajankin seuraavalle tapaamisellemme – hehkutin saaneeni viimein oman saunavuoron, jolle Ruotsalaismies kutsui itse itsensä. Sopiihan se! Toukokuuhun on kuitenkin vielä aikaa, joten mitä vain voi vielä käydä ennen sitä.

Vähän toisenlaista kanssakäymistä on puolestaan edustanut kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittikumppanini Rokkipoju, jonka kerroin kokeilleen booty call -onneaan ennen joulua. Joitakin viikkoja sitten päätin palata asiaan ja sain kuulla, että sama teema kiinnostaisi edelleen. Viesteissään Rokkipoju teki varsin selväksi kanssakäymisemme laadun: viime viikkoina saamani viestit ja linkit ovat laittaneet korvat punoittamaan pahemman kerran. Casual sex, no strings attached oli niin selvä viesti, ettei sitä tarvinnut lausua edes ääneen. 

Mikäs siinä. Olen jo aikoja sitten päässyt yli omasta ihastuksestani, mutta pidän miestä edelleen ihan kivana tyyppinä, joten pikaisen tilannearvion perusteella päättelin, että ei siinä mitään menetäkään. Viimeisen kolmen viikon aikana Rokkipoju on käynyt kylässä kahdesti. Päiväkahveilla. Ei turhaa small-talkia tai hempeilyä: suoraan asiaan ja veks. Oma fiilikseni on lähinnä huvittunut. Ihan hauskaa vaihtelua, mutta rehellisyyden nimissä elämäni ei muuttuisi yhtään miksikään, vaikka miehestä ei jonain päivänä enää kuuluisikaan. Niin kauan kuin molemmat ovat sinkkuja, voin kuitenkin laitella viestejä takaisin ja pedata sängyn visiittiä varten vain pedatakseni sen uudestaan hieman myöhemmin.

Aivan toisenlaista tunnepuolta on päässyt edustamaan mahdoton iki-ihastukseni Sijoittaja. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut, mutta alkuvuonna välimme ovat taas saaneet lämpimämpiä sävyjä, tai niin ainakin kuvittelen. Tammikuussa satuimme samoihin bileisiin, joissa hengasimme yhdessä melkein koko illan ajan – aina siihen saakka, että join enemmän kuin olisi kannattanut ja vetäydyin  kokemaan pientä välikuolemaa. Kun siitä selvisin, koko paikka oli jo hiljainen ja Sijoittaja poistunut paikalta. No, enpähän ainakaan jäänyt roikkumaan perään. 

Seuraavan kerran näimme tasan viikko sitten. Jälleen juhlat, jälleen satuimme samaan seurueeseen pitkin iltaa. Viideltä aamulla väsy alkoi viedä minusta voittoa. Laitoin takin päälle ja lähdin vielä hyvästelemään paikallaolijoita, mutta jostakin käsittämättömästä syystä jäinkin keskustelemaan Sijoittajan kanssa. "Käsittämättömästä" siksi, että keskustelu ei perinteisesti ole ollut kanssakäymisemme vahvin puoli. Fyysinen vetovoima toimii minuun hämmästyttävän voimakkaasti siihen nähden, etten yleensä keksi paljoakaan sanottavaa Sijoittajalle. Nyt kuitenkin keskustelimme politiikasta ja filosofiasta, aiheista, joita luulin miehen pääsääntöisesti karttelevan. Kun kello alkoi lähestyä kuutta, väittelimme yhteiskuntamuodoista ja puolueuskollisuudesta, kyynisyydestä ja naiiviudesta, ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta. Yhtä syvillä vesillä en Sijoittajan kanssa ole ennen käynyt, ja hetken aikaa ehdin pohtia, voisiko ilta vielä johtaa johonkin. Sitten paikalle sattui yhteinen kaverimme, joka alkoi keskustella Sijoittajan kanssa mistäpä muustakaan kuin – sijoittamisesta. Siihen minulla ei ollut mitään lisättävä, ja lopulta päätin vain hyvästellä molemmat ja suunnata taksitolpalle ja kotiin. 

Täysin sattumalta kohtasimme kuitenkin vielä toissa yönä. Olin kollegoideni kanssa istumassa iltaa karaokebaarissa, kun satuin vilkaisemaan ulos ikkunasta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun juuri samalla hetkellä ohi astelivat Sijoittaja ja Vakitapaus kolmannen kaverinsa kanssa. Miehetkin huomasivat minut, ja siinä vaiheessa iltaa automaattinen reaktioni oli syöksyä kadulle halaamaan heitä ja kyselemään suunnitelmista. Miehet olivat matkalla viereiseen baariin, vain parinkymmenen metrin päähän. Toivotin hyvää iltaa ja jatkoin kollegoideni luo, mitäpä muutakaan olisin voinut. 

Ilta oli erinomaisen hauska, mutta koko ajan päässä kaihersi ajatus: pitäisikö kuitenkin vaihtaa viereiseen paikkaan? Miehet olivat ohimennen heittäneet jotain aiheesta, mutta satuin tietämään, että erityisesti Vakitapaus on aina isku päällä eikä välttämättä suuremmin ilahtuisi saapumisestani – ja mistäpä minä tiesin, vaikka Sijoittajallakin olisi ollut siinä vaiheessa iltaa jo joku kiikarissa. Jäin siis karaokebaariin, kunnes kolmen jälkeen hain takkini ja siirryin kadulle. 

Seuraava puolituntinen oli omalta kannaltani kaikin tavoin säälittävä ja epätoivoinen. Baarin edustalta näki viereisen baarin sisäänkäynnin, joten sain loistoajatuksen: voisin jäädä seisoskelemaan oman baarini eteen valomerkkiin saakka ja tarkkailla, tuleeko Sijoittaja ulos. Saadakseni toimintani näyttämään vähän vähemmän stalkkaamiselta keksin jo hyvän peitetarinan. Toisen baarin edustalla oli taksitolppa, joten oli täysin luonnollista pysähtyä selailemaan kännykkää ja katsomaan, vieläkö pääsisin kotiin bussilla vai pitäisikö ottaa taksi. 

Ilta ei ollut kovin kylmä, joten minä tosiaan otin ja seisoin baarin edessä puoli tuntia selailemassa kännykkää. Välillä ohitse kulkevat miehet koettivat ottaa katsekontaktia, tietysti turhaan. Kenen tahansa mukaan en lähtisi. Valomerkki tuli, väkeä virtasi ulos. Ei kuitenkaan ketään etsimästäni seurueesta. Kahtakymmentä vaille neljä tajusin viimein ottaa jalat alleni ja napata taksin. Ihmisiä poistui yhä baarista, mutta seisoskeluni alkoi tuntua tyhmältä itsestänikin. Kotiin päästyäni suuntasin suoraan sänkyyn meikit naamassa. Aamu oli hidas, hitaampi kuin jos olisin tajunnut lähteä kotiin heti kolmelta.

Jälkeenpäin ajatellen ihan hyvä, että en törmännyt miehiin. Kaikella todennäköisyydellä yritykseni olisi näyttänyt juuri niin säälittävän läpinäkyvältä kuin mitä se tietysti olikin. Huonoimmassa tapauksessa Sijoittaja olisi ilmestynyt uloskäynnille nainen käsipuolessaan, ja sitä en missään tapauksessa olisi halunnut jäädä todistamaan.

Tänään vietetään ystävänpäivää. Suunnitelmani ovat mitä romanttisimmat: aion hengailla koko päivän kotona raidallisessa yömekossa, pestä pyykkiä ja kirjoittaa gradua. Olen jokseenkin kiitollinen siitä, että suomalaisessa ystävänpäivässä kyse on myös ystävyydestä, ei pelkästään rakkaudesta. Ystäviä olen tällekin viikonlopulle ehtinyt nähdä, mutta olisi kauheaa joutua tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että illalle ei olekaan sovittu treffejä.

Ahdistusta lieventää tietysti myös se seikka, että huomiselle on kuin onkin luvassa treffit. Pitkästä aikaa lupaavan oloinen löytö Suomi24:stä: fiksun ja keskustelutaitoisen oloinen tyyppi, joka on Instagram-profiilinsa perusteella kiinnostunut sisustamisesta, ruuanlaitosta, matkustelusta ja valokuvaamisesta. Paperilla en totta puhuen keksi miehestä oikeastaan minkäänlaista vikaa, mutta kuten hyvin tiedetään, vasta live-tapaaminen kertoo totuuden.

Peukut pystyyn ja sormet ristiin – mistäpä tiedän, vaikka tapaisin huomenna elämäni miehen! Sitä odotellessa jatkan pyykkikoneen täyttämistä ja haaveilua mahdottomista tapauksista.

CC-kuvat Flickr-käyttäjiltä Sally Crossthwaite, Pison Jaujip ja Sunchild57.