Eksän pitkä varjo

Minun ja Taloustieteilijän suhde ei ole lähtenyt liikkeelle aivan helpoimmasta lähtökohdasta. Tapasimme vain muutamia viikkoja sen jälkeen, kun mies oli eronnut edellisestä, vuosia kestäneestä ja kaikin tavoin vakavasta suhteesta. Kun jatkoin ensimmäisen illan päätteeksi hänen luokseen, moni asia asunnossa kieli vielä edellisestä asukkaasta – joka toki sattui myös omistamaan osan kämpästä vielä tuossa vaiheessa.

Nyt toinen nimi ovikyltistä on kadonnut ja mies on hankkinut uuden ruokapöydän ja lampun menetettyjen tilalle. Arki alkaa asettua uusiin uomiinsa. Silti edellinen parisuhde putkahtelee esille useammin kuin ehkä itse toivoisin.

Olen uskoakseni pystynyt suhtautumaan asiaan melko kypsästi ja rakentavasti, tulevaisuuteen katsoen ja menneisyyttä liikaa pelkäämättä. Olen sanonut useampaan kertaan sekä itselleni että miehelle, että tässä iässä on turhaa olla mustasukkainen siitä, että toisella on ollut oma elämänsä ennen tapaamistani – oikeastaan olisi paljon huolestuttavampaa, ellei toisella olisi mitään aiempaa kokemusta parisuhteista. Vaikka minua kirpaiseekin nähdä, kuinka kauniilla sanoilla hän on vanhoissa some-postauksissaan eksäänsä kuvannut, yritän ajatella, että se kertoo myös siitä, kuinka kauniisti hän ehkä minustakin vielä jonain päivänä puhuu. 

Vaikka olen järjen tasolla tilanteen kanssa melko sinut, en silti sano, etteikö edelleen hyvin lähellä häälyvä edellinen suhde aiheuttaisi minulle myös surua, epävarmuutta ja mustasukkaisuutta. On vaikeaa suhtautua esimerkiksi siihen sinällään täysin ymmärrettävään seikkaan, että miehen käsitys arjesta naisen kanssa perustuu hyvin pitkälti arkeen hänen eksänsä kanssa. Kun mies kysyy, enkö käytä kuivashampoota, aivoni täydentävät: "... vaikka eksäni käytti." Kun mies kertoo oppineensa, että hopeashampoo vähentää hiusten keltaisuutta, arvaan kyllä, keneltä oppi on peräisin. Mies intoilee jatkuvasti lautapelistä, jota hänellä ei ole – enää. Uusia kahvikuppihankintoja harkitessa tietynlaiset kupit ovat pannassa, koska niihin liittyy historiallista painolastia. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. 

Ymmärrän tämän kaiken hyvin ja olen iloinen siitä, että mies sanoo asiat ääneen. Uskon vilpittömästi, että se, että hän pystyy puhumaan menneisyydestään, auttaa myös pääsemään siitä irti ja lisää luottamusta meidän välillämme. Tosiasiassa kaikki eksään liittyvät muistot eivät myöskään ole pelkästään valoisia – mies on puhunut myös niistä seikoista, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet eroon. Silti odotan aikaa, jolloin ihan niin monet asiat eivät enää muistuta menneisyydestä, nosta entistä suhdetta jatkuvasti tämän uuden, vasta syntymässä olevan puheenaiheeksi.

Viime viikolla koettiin jälleen hetki, josta olisin saattanut pahoittaa mieleni, ellei mies olisi tajunnut ratkaista tilannetta oma-aloitteisesti. Olimme sopineet näkevämme perjantai-iltana. Torstaina mieheltä tuli viesti: "Kaveri pyysi syömään huomenna alkuillasta." Mies kertoi, että kyse olisi vain nopeasta tunnin menosta, ja minä kuittasin huolettomasti, ettei minua haittaa, jos hän menisi kaveriaan näkemään – ehtisimme kyllä nähdä myöhemminkin illalla, vaikka emme voisikaan syödä yhdessä, kuten olimme aiemmin puhuneet.

"On se vähän tympeästi sinua kohtaan tehty, kun oltiin jo sovittu ilta. Taidan sanoa ei", mies ilmoitti. Totesin vielä uudestaan, ettei minua haittaa, jos hän haluaa kaveriaan nähdä, mutta mies kertoi jo sopineensa näkemisen toiselle illalle.

Kun näimme myöhemmin, mies kertoi heti, että oikeastaan "kaveri" olikin ollut yhtä kuin hänen eksänsä, joka oli ehdottanut näkemistä. Samaan hengenvetoon mies jatkoi, että oli asiaa ajateltuaan tajunnut, ettei olisi reilua minua kohtaan muuttaa meidän suunnitelmiamme hänen takiaan. Olin pohjimmiltani samaa mieltä. Esitin myös toiveen, että jatkossa eksästä ei puhuta vain "yhtenä kaverina": kummallekaan meistä hän ei ole vain miehen kaveri muiden joukossa. Jos mies olisi lykännyt omaa näkemistämme ja vasta jälkikäteen olisikin käynyt ilmi, että syynä olisi ollut eksä, olisin aivan varmasti ollut surullinen ja pettynyt. Onneksi hänkin tajusi tilanteen ja oli kanssani yhtä mieltä siitä, että asioista on puhuttava suoraan ja kiertelemättä.

Luotan Taloustieteilijään. Uskon hänen sanaansa siitä, ettei hänen ja eksän välillä ole enää mitään romanttista, enkä koe naista uhkana meidän suhteellemme, vaikka maininnat hänestä kirpaisevatkin aina hieman. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että he vaihtavat kuulumisia silloin tällöin – tiedän, että he saattavat törmätä harrastuspiireissä vastaisuudessakin, ja on varmasti kaikkien elämän kannalta mukavampaa, että välit pysyvät asiallisina, kohtaamiset vähemmän kiusallisina. En missään nimessä aio olla ihminen, joka sanelee toiselle, ketä tämä saa tavata ja ketä ei.

Samaan aikaan minua silti tietyllä tavalla lohduttaa, ettei mies itse vaikuta erityisen innokkaalta näkemään eksäänsä. Kun tapasimme, hän kertoi, että ero sujui hyvissä väleissä ja he jatkavat kavereina vastaisuudessakin. Silti ero on selvästi jättänyt haavoja ja satuttanut, silti he ovat lakanneet seuraamasta toisiaan somessa. Mitä enemmän suhteesta kuulen, sitä vahvemmin uskon, että sen päättymiseen on tosiaan ollut syynsä, jotka mies ehkä itsekin alkaa nähdä kunnolla vasta nyt huomatessaan, että parisuhde voi olla myös toisenlainen. Kaiken perusteella uskon, että minun ja miehen keskinäisessä suhteessa on tietynlaista tasapainoa, vakautta ja rauhaa, jota hän on tarvinnut ja kaivannut.

Senkin vuoksi yritän olla murehtimatta turhasta, mököttämästä pikkuasioista, kehittelemästä omassa päässäni draamaa ilman todellista syytä. Uskon, että tämä suhde on kehittymisen ja kasvamisen paikka myös itselleni. Jos haluan todella, että tämä kantaa myös tulevaisuuteen, minun on päästävä eroon tietynlaisesta pikkumaisuudesta, annettava toiselle tilaa olla oma itsensä ja ymmärrettävä, että aina kyse ei ole minusta. Vaikeinta on sallia toiselle myös huonot päivät, olla armelias sitä sitä kohtaan että väsy ja yksisanaiset vastaukset eivät välttämättä ole mikään tahallinen loukkaus minua kohtaan, eivät syy pahoittaa mieltäni ja ruveta vastavuoroisesti mököttämään takaisin. Kuten mies itse sanoi jo hyvin aikaisessa vaiheessa tapailuamme, hän ei välttämättä pysty antamaan itsestään vielä aivan sataa prosenttia, ei aivan kaikkeaan. Se minun on hyväksyttävä, jos haluan, että jatkamme yhdessä eteenpäin. Ja tietysti haluan.

Ajoittain on raskasta tiedostaa, että päätösvalta suhteen jatkosta ja kulusta on tällä hetkellä enemmän miehen kuin minun käsissä. Silloin lohduttaa, kun muistan, että kaikesta huolimatta kaikki on edennyt varsin vakaasti, nopeasti ja oikeaan suuntaan.

Tällä viikolla mies kävi syömässä eksänsä kanssa ja kertoi hänelle minusta. Sanoi, että he voivat nähdä myös jatkossa, mutta vain niin kauan kuin se sopii myös minulle. Tietysti sopii, mutta jo ajatus siitä, että hän asettaa minun tunteeni selkeästi eksänsä edelle, ilahduttaa.

Kaikki on hyvin. Kun kuvittelen muuta, muistutan itselleni:

Jokainen päivä entinen suhde on hieman pienempi osa miehen elämää.
Jokainen päivä minä olen hieman suurempi osa sitä.

Se riittää.

Kuvat: Unsplash ja Pixabay. 

Tapailun onnea

Minä ja Taloustieteilijä emme seurustele. 

Silti olemme sopineet, ettemme tapaa muita, poistaneet Tinderit ja käyneet pitkiä keskusteluja suhdehistoriastamme ja deittikokemuksistamme. Todenneet, että onneksi ei enää tarvitse tinderöidä, ei käydä kerta toisensa jälkeen samanlaisina toistuvia ensitreffien keskusteluja eikä kestää kaikkea sitä epävarmuutta ja epätietoisuutta, käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa vain aloittaakseen taas pian aivan alusta. 

Silti hänen äitinsä tietää minusta ja työkaverini hänestä. Parhaat ystäväni lähettävät hänelle terveisiä, vaikkeivät ole vielä tavanneetkaan häntä, ja perjantain illanvietosta mies viestittää, että hänen kaverinsa vaativat kuvia minusta. Mies on jo tavannut ensimmäisen ystävänikin, jonka kanssa kävimme kolmestaan elokuvissa ja oluella. "Hitsi miten älykäs tyyppi! Peukut multa!" ystäväni kommentoi jälkeenpäin, ja olin tietysti onnessani.

Näemme melkein joka päivä, käytännössä aina kuin voimme. Viimeisen viikon aikana olemme olleet yhdessä joka ikinen päivä. Jos emme ehdi nähdä koko viikonloppua niin ainakin arki-illat – jos emme pysty viettämään yhdessä koko iltaa niin pistäydymme iltateellä tai katsomme jakson yhteistä sarjaa. Ellemme sitäkään, käväisemme vaikkapa yhdessä kaupassa, vaikka molemmat jatkaisivat siitä omille teilleen. Varsinkin alussa tuntui, että molemmat suorastaan keksivät tekosyitä, jotta saimme vielä nähdä toisemme. Enää ei tarvitse: on jo selvää, että lähtökohtaisesti haluamme olla yhdessä, ellei toisella ole muita menoja. Se, että asumme melkein naapureina, on kenties deittielämäni upein yhteensattuma.

Suunnittelemme jo tulevia reissuja, retkiä, kesälomia. Olemme puhuneet viikonloppureissusta Tallinnaan, miettineet lähtevämme kesällä Skotlantiin. Mies on ohimennen kutsunut minut katsomaan harrastusporukkansa tapahtumaa (ehkä toukokuussa) ja sanonut, että voisi ottaa minut mukaan työkuvioihinsa liittyvälle illalliselle (elokuussa). Aiomme ajoittaa kesälomamme ja vapaapäivämme yhdessä. Hirvittävän hämmentävää, hirvittävän ilahduttavaa: kahden kuukauden tapailumme tuntuu katsovan pidemmälle tulevaisuuteen kuin edellinen melkein kahden vuoden seurustelusuhteeni.

Mies on ruvennut kutsumaan minua itse keksimällään lempinimellä, nimittää viesteissä omakseen. Hän viestittää minulle joka ikinen aamu hyvät huomenet ja joka ikinen ilta hyvät yöt, ellemme ole viettäneet iltaa yhdessä – ja monesti sittenkin. Sydän- ja pusuemojit ovat kovalla käytöllä. Miehen viestittelykäytös on täysin toinen kuin niillä lukemattomilla tyypeillä, joiden kanssa jutusta ei sitten kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittelee säännöllisesti pitkin päivää, vastaa nopeasti heti viestini luettuaan, ei pyöri WhatsAppissa enää sen jälkeen kun on toivottanut minulle kauniita unia. Tuntuu aidosti kiinnostuneelta arjen pienistä käänteistä, lähettelee selfieitä silloin kun emme vähään aikaan näe toisiamme. Vaikuttaa yhtä ihastuneelta minuun kuin minä häneen, ja se ei ole ihan vähän.

Keskustelemme tärkeistä asioista, sellaisista joilla oikeasti on merkitystä yhteisen elämän rakentamisessa. Olemme puhuneet parisuhteista, deittailusta ja tasavertaisuudesta, mustasukkaisuudesta ja ystävyydestä. Miettineet ulkonäköstandardeja ja järkevää rahankäyttöä, jutelleet siitä missä näemme itsemme asumassa tulevaisuudessa. Keskustelleet siitäkin, miten suhtaudumme sukunimen vaihtamiseen naimisiin mennessä, että ainakaan yhdistelmäsukunimi ei meidän tapauksessamme toimisi kovin hyvin. Lapsetkin ovat vilahtaneet keskusteluissa sen verran, että uskon, että haaveemme tulevaisuudesta ovat lähellä toisiaan.

Jo viikonlopun erossa olemisen jälkeen mies kertoo ikävöineensä minua. Lähtiessämme toistemme luota hyvästelemme toisemme noin neljästi, koska emme malta olla pussaamatta vielä kerran. 

Jos jo ei-seurustelukin hänen kanssaan on tällaista, mitä kaikkea yhteinen tulevaisuus voisikaan olla?

Juuri nyt minun on hyviä vaikeaa kuvitella, ettemmekö kulkisi kohti sitä.

Kuvat: Unsplash.

Tinder-tuskailun päätös

Viime kerralla kirjoittaessani mieltäni painoi murhe: minulle oli juuri käynyt ilmi, että ihastukseni Taloustieteilijä oli yhteisestä tapailukeskustelustamme huolimatta päivittänyt Tinder-profiiliaan. Ketähän varten, minä mietin – ja olin tietyllä tavalla asian ytimessä.

En kuitenkaan ihan siten kuin etukäteen kuvittelin.

Kun seuraavan kerran näin miestä, minulle oli selvää, että asiasta olisi keskusteltava. Totta puhuen minun olisi tehnyt mieli ottaa saman tien kuvakaappaus päivitetystä profiilista, lähettää se hänelle saatesanoin "Mitä helvettiä?!" ja odotella konfliktia. Vähintäänkin pitää mykkäkoulua, vähintäänkin viestitellä tylysti ja antaa ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa.

Onneksi en tehnyt niin. Sen sijaan vastailin viesteihin ihan normaalisti, menin hänen luokseen ja söin hänen hakemansa runebergintortun iloisesti ja arkisesti rupatellen. Olimme jo istahtaneet sohvalle katsomaan turhanpäiväistä tv-ohjelmaa, kun päätin viimein nostaa kissan pöydälle.

Olisi yksi kysymys.

Muistatko, kun puhuimme, ettemme näe muita, kun tapailemme toisiamme? Muistatko, kun sovimme, ettemme selaile Tinderiä ja juttele siellä toisten ihmisten kanssa?

Satuin nimittäin huomaamaan, että olet päivittänyt profiiliasi viimeksi kolme päivää sitten. Haluaisin ymmärtää, että miksi. Ja kenen vuoksi. 

Mies tajusi välittömästi, mistä puhun. Hänen kunniakseen on jälleen sanottava: hän ei yrittänyt kiistää, ei väistää, ei valehdella eikä esittää tietämätöntä. Sen sijaan hän kertoi suoraan, mitä oli tapahtunut.

Edellisenä perjantaina hän oli ollut kaverinsa kanssa oluella. Kaveri oli kertonut, että oli törmänyt Tinderissä Taloustieteilijän tuoreeseen eksään.

Uteliaisuus oli voittanut.

Mies oli mennyt selailemaan, miltä eksän profiili näytti. Siinä samalla hän oli tullut miettineeksi myös, miltä hänen oma profiilinsa vaikuttaa, vaihtanut pari riviä tekstiä. Näyttääkseen eksälle, mitä menetti, minä tulkitsin, vaikka mies ei niin suoraan sanonutkaan.

Hiton ärsyttävää. 

Jos ihan tarkkoja ollaan, tässähän nimittäin kävi niin, että miehen eksäänsä kohtaan tuntema kiinnostus asteli varsin surutta minulle annettujen lupausten yli.

Ja sitten taas toisaalta: aika inhimillistä. 

Kyllä minäkin ehkä pitkän suhteen jälkeen haluaisin tietää, miltä eksäni profiili näyttäisi. Totta kai haluaisin, että oma kuvailutekstini olisi kunnossa, toisi esiin parhaat puoleni, jos sattuisin itse tulemaan eksän näytöllä vastaan.

Fiilikseni oli kaikin tavoin ristiriitainen. Kaikki olisi edelleen voinut kääntyä varsin ikäväksi yhteentörmäykseksi, ellemme me molemmat olisi toimineet siten kuin toimimme.

Minä kerroin, että Tinder-päivitysten tekeminen soti yhdessä sopimaamme vastaan, satutti minua, sai minulle pahan mielen. Mies ymmärsi, osoitti olemuksellaan ottavansa tunteeni tosissaan.

Hän kertoi, että oli itse jo useampaan kertaan miettinyt koko Tinderin poistamista. Ja nyt olisi aika tehdä se.

Sanoin vielä, etten halua, että hän poistaa Tinderin vain koska kokee, että minä vaadin niin. Hän vakuutti, ettei syy ole se. Että päätös on hänen omansa.

Keskustelu, joka etukäteen vaikutti omassa mielessäni kaiken pohdiskelun ja murehtimisen jälkeen jo lähes varmalta tuholta, sujui lopulta ilman kyyneliä, ilman surua ja suuttumusta. Se, kuinka kypsästi ja suoraan pystyimme lopulta puhumaan, melkein yllätti minut.

Lopputulos?

Tinderit on nyt haudattu puolin ja toisin. Kaikki meni paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

Vain muutamia viikkoja myöhemmin koko Tinder-huoli tuntuu jo aika pieneltä ja kaukaiselta. Tapahtuneen jälkeen olemme ottaneet taas jo niin monta askelta eteenpäin, että taakse ei ole tullut pahemmin katseltua.

Vaikka on edelleen liian aikaista puhua seurustelusta, olo on seesteisen lämmin. Sisälläni on outoa vakautta ja varmuutta tästä suhteesta, uskoa siihen että se todella voisi kantaa pidemmällekin.

Juuri tällä hetkellä olen kauhean onnellinen tästä miehestä, tästä suhteesta, elämästäni tässä ja nyt.


Kuvat: Unsplash. 

Kaikki hyvin, mutta

Nyt kun pääsin taas kirjoittamisen makuun, en millään malta olla kertomatta lisää miehestä, jota tästä eteenpäin Taloustieteilijäksi kutsuttakoon.

Kuten kerroin, ensimmäiset treffimme olivat monella tapaa poikkeukselliset. Ainakin omalla kohdallani ensitapaaminen johtaa hyvin harvoin kemiaan – saati kosketukseen, saati samaan osoitteeseen, saati yhteiseen aamupalaan. Nyt kaikkeen tähän.

Alusta asti on ollut selvää, että välillämme on vetoa.  Tapa, jolla hän tarttuu minua kädestä, jolla hän suutelee hiuksiani, jolla painautuu kainalooni sohvalla, on valtavan luonteva, oikea, hyvä. Pidän hänen lempeästä katseestaan, jäntevästä vartalostaan, pehmeiden hiustensa tuoksusta.

Ennen kaikkea: pidän hänestä. Miehessä on valtavan paljon juuri niitä piirteitä, joita laittavat jotain sisälläni läikähtämään. Hän on rauhallinen, lempeä, pohdiskeleva – hassu ja hyväsydäminen hieman vakavalla, sydämeen takertuvalla tavalla. Hänen arvonsa ja ajatusmaailmansa ovat hyvin lähellä omiani. Jaamme samat ajatukset tasa-arvosta, ihmisarvosta, monista pienistä oikean ja väärän kysymyksistä. Ja mikä parasta: hän osaa keskustella. Juttelemme sujuvasti niin arjen sattumuksista, työprojekteista, perhesiteistä kuin maailman tilasta. Hän on älykäs ja sivistynyt, tilannetajuinen ja sopivalla tavalla kriittinen. Nähnyt, kokenut ja oppinut, ei enää mikään aloittelija elämässä eikä ihmissuhteissa. Aika hänen kanssaan tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaikki on soljunut eteenpäin oudon sujuvasti, palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ilman suurempaa meteliä. Useimmiten deittailun alkuvaihe käynnistyy hitaasti: viestitellään vähän niitä näitä, nähdään ehkä seuraavalla viikolla, kysellään kuulumisia, kierretään kaupungin kuppiloita ja museoita kerran tai pari viikossa. Ei tällä kertaa.

Toiset treffit seurasivat välittömästi ensimmäisten jälkeen, ja vielä samalla viikolla näimme myös kolmannen, neljännen ja viidennen kerran. Emme kahviloissa ja kaljatuopillisten ääressä vaan saman katon alla, kotisohvillamme, keittiössä teekupit käsissämme. Kaikki toimi, joten annoimme toimia. Hyvin nopeasti elämäämme vakiintui kaava, joka jatkuu edelleen: arki-iltaisin tapaamme useimmiten minun pienessä kämpässäni, viikonloppuisin yövyn hänen avarammassa asunnossaan. Minä keitän teetä, hän paistaa aamiaissämpylöitä tai croissanteja. Neljän viikon aikana olemme viettäneet  enemmän päiviä yhdessä kuin erikseen: yhtäkkiä en enää eläkään arkeani yksin.

Kaikki on edennyt valtavan nopeasti ja lupaavasti. Ja se tekee kaikesta paljon vaikeampaa.

On nimittäin niin, että miehellä on oma rajansa. Kaiken takana väijyy virtahepo olohuoneessa, asia jota emme pysty ylittämään emmekä kiertämään: miehen ero, se tosiasia että alle kuukausi ennen tapaamistamme hän jakoi arkensa, kotinsa ja sydämensä aivan toisen naisen kanssa.

Virtahepo pilkisteli esiin jo aivan ensimetreillä. Hiustenvärjäystarvikkeet miehen kylpyhuoneessa, kissankarvat matossa, toinen sukunimi ovessa. Tapa, jolla hän lipsautti jatkuvasti "me" menneistä tapahtumista puhuessaan. Salamannopeus, jolla mies käänsi piiloon kiitoskortin välissä olevat valokuvat, kun katselin tavaroita hänen pöydällään.

Miehen kunniaksi sanottakoon, ettei hän kuitenkaan yrittänyt salata asiaa minulta, ei piilotella menneisyyttään – lähinnä ehkä suojella minun tunteitani.

Olimme tapailleet hädin tuskin pari viikkoa, kun kyselyni päivän kuulumisista sai oudon vaisun vastauksen: jutellaan lisää illalla. Kun mies tuli sitten luokseni ja kertoi tavanneensa eksänsä aiemmin päivällä, oli selvää, että virtahepo olisi kaivettava esiin.

Aiempien suhdeviritelmieni pohjalta odotin välittömästi pahinta: olin kehitellyt mielessäni valmiiksi ainakin kymmenen eri skenaariota, joilla mies minut illan päätteeksi jättäisi. Mikään niistä ei toteutunut. Sen sijaan kävimme kypsän ja vakavan keskustelun sekä menneestä että tulevasta.

Menneisyys: Ero on vielä tuore ja kipeä, vaatii selvittelemistä, ottaa aikaa. Yhteistä historiaa, asumista ja seikkailuja on vuosien ajalta, eikä sopeutuminen uuteen käy käden käänteessä. Romanttisia tunteita ei kuitenkaan enää ole, yhteenpaluun mahdollisuus on nolla. Käytännön järjestelyjä on silti vielä tehtävä, yhteisissä piireissä eksä tulee todennäköisesti vastaan jatkossakin. Ja niin kauan kuin tämä kaikki on vielä niin lähellä, mies ei voi antaa itsestään aivan kaikkea, ei heittäytyä uuteen aivan koko olemuksellaan.

Tulevaisuus: Mies pitää minusta ja viihtyy seurassani. Ei kuitenkaan ole valmis liian nopeaan etenemiseen, ei halua vakavaa seurustelua ihan vielä. Toisaalta tahtoo kuitenkin jatkaa näkemistäni ja on valmis sitoutumaan siihen, ettemme tapaile muita samaan aikaan. Ei ihmissuhdepelailuja, ei muita treffejä, ei Tinderin swaippailua niin kauan kuin tätä juttua katsomme eteenpäin.

Keskustelu oli vakava mutta toiveikas, mies avoin mutta lempeä. Kun jälkeenpäin istuin jälleen miehen kainalossa, hymyilin ja tunsin, että olimme ottaneet pitkän askeleen eteenpäin: käsitelleet miehen tilannetta, tunteita ja entistä suhdetta ja saaneet raamit omallemme. Luottamukseni mieheen vahvistui, mustasukkaisuus hälveni. Katsellaan rauhassa, mutta yhdessä – juuri sitähän minäkin oikeastaan halusin.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet onnellisia. Olemme nähneet melkein joka päivä, käyneet elokuvissa, syöneet runebergintorttuja, katsoneet yhteisiä sarjoja, jutelleet ja olleet lähellä ja läsnä. Minulla on miehen luona oma hammasharja ja harmaa oloasu, hän on kiinnittänyt jääkaappiinsa minulta saamansa kortin.

Vain kuukauden tuntemisen jälkeen olemme siinä pisteessä, että suunnittelemme pieniä tulevaisuuden askeleita: illallista ystävänpäivänä, yhteistä junamatkaa kotiseudulle, viikonloppuretkeä jonnekin. Ajattelen miestä ensimmäisenä herätessäni ja viimeiseksi mennessäni nukkumaan. Sen jälkeen vielä unissanikin. Hymyilen kaduilla kulkiessani.

Tänä aamuna kaikki sai kuitenkin jälleen ikävän sävyn, ja pahat aavistukseni ovat jälleen lähteneet nousemaan pinnalle. Kaikki liittyy sovellukseen, joka on saanut aikaan elämässäni enemmän iloa ja surua kuin mikään muu: Tinderiin, kuinkas muutenkaan.

Jo hyvin pian tapaamisemme jälkeen päätin piilottaa oman profiilini: ei uusia matcheja, ei uusia viestejä, sillä miksi ihmeessä haluaisin tavata uusia miehiä kun lähellä oli jo niin lupaava? Myös mies sanoi, ettei viestittele enää muiden kanssa, ja uskoin kyllä. Olimme nähneet niin tiiviisti, etten edes tiennyt, millä ajalla hän olisi ehtinyt muita tavata.

Kumpikaan meistä ei ole kuitenkaan varsinaisesti poistanut profiiliaan, ja silloin tällöin olen käynyt kurkkaamassa miehen kuvia – lähinnä siksi, ettei minulla ole hänestä muitakaan otoksia. Tänään huomasin kuitenkin jotain muutakin: miehen profiiliteksti ei ole enää sama kuin muistin. Mies on muuttanut sitä.

Tinder paljastaa kaiken julman tarkasti: kolme päivää sitten, vain kolme päivää sitten hän on katsonut tarpeelliseksi päivittää profiiliaan – hetkeä ennen kuin minä olen sujahtanut hänen kainaloonsa nukkumaan.

Kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä? Ja ketä varten?

Ei nimittäin ainakaan minua – siihen hän ei enää tindereitä tarvitse.

Surettaa ja satuttaa, olo on petetty ja vähän vihainenkin. Jos tämä ei ole pelailua niin mikä sitten? Edessä taitaa olla jälleen keskustelu.

Kuvat: Unsplash. 

69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

Loppuvuoden deittejä

Koska sinnikkäänä, joskin sinänsä perustelemattomana päämääränäni on ollut kirjata ylös ainakin muutamia muistikuvia jokaisesta deitistäni, minulla on tällä hetkellä hieman kirittävää. En haluaisi käsitellä ihmisiä listoina ja numeroina, mutta loppusyksynkin aikana on ollut sen verran paljon ei-mihinkään-johtavia ekoja treffejä, että siihen tämä nyt väistämättä menee, jos haluan harvojen postauksieni lomassa pysyä edes jotenkuten ajan tasalla. Sanottakoon, että numeroiden järjestys on vähän niin ja näin – tosiasiassa mielikuvani menevät jälkeenpäin sekaisin ja treffien aikajärjestys lipsuu, vaikka deittien määrä sinänsä pitäisikin paikkansa. Tämä tuskin kuitenkaan haittaa muita kuin itseäni.

Oikeasti tällä hetkellä on meneillään paljon mutkikkaampia ja syvempiä kuvioita, mutta nykyhetkeen päästäkseni minun täytyy purkaa hetken verran menneitä.

Varoituksen sana: postaus on megapitkä. Haluan kuitenkin kaiken kerralla harteiltani pois – you have been warned.

Tehdäänpäs laskutoimituksia. Aiemmassa postauksessa mainitsemani ranskalaisherra oli kaiketi 59. deittini, kun taas viestituskailua ja epävarmuutta herättänyt tyyppi oli deittini numero 60. Ja niin, kuten arvata saattaa, aavistukseni osuivat taas kerran täysin oikeaan. Kun lopulta kerroin miehelle havainneeni, että tämän ajatukset ovat muualla, hän myönsi auliisti, että ero olikin mielessä vielä sen verran, etteivät uudet kuviot tuntuneet vielä ajankohtaisilta. Emme lopulta järjestäneet edes toisia treffejä. Miehen minulle lainaama kirja on edelleen hyllyssäni, ja vaikka kävimme keskustelun hyvässä ja lämpimässä hengessä, en usko, että tulen enää ehdottamaan kahvitteluja. Kysyköön hän, jos kirjaansa kaipaa.

61. treffikumppanini tapasin kahdesti. Kävimme oluilla, kävimme standup-keikalla. Mies oli mukava, fiksu insinööri, tietyllä tavalla makuuni – ja sitten kuitenkaan ei. Vetoa ei ollut, en kokenut miestä kohtaan mitään fyysistä. Toisten treffien jälkeen kesti melkein viikon ennen kuin hänkään laittoi viestiä perään, joten eipä jutussa sen kummempia jatkon eväitä tainnut olla.

62. deittini oli parrakas, mukavan oloinen mutta juro mies, jonka kanssa keskustelu tuopillisen ääressä vaati enemmän yritystä kuin keskustelun pitäisi vaatia. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä jälkeenpäin. Nyt, paria kuukautta myöhemmin, en todella muista hänestä juuri mitään, tuskinpa hänkään minusta.

63. deittini vaikutti tekstien ja viestien perusteella keskimääräistä mielenkiintoisemmalta, keskimääräistä aloitteellisemmalta ja keskustelutaitoisemmalta mieheltä. Totta puhuen hänen ensimmäinen aloitusviestinsä oli niin valtavan pitkä ja polveileva, että olin alun perin jättänyt siihen vastaamatta, mutta törmäsimme vielä uudestaan ja päätimme tavata. Mies oli ammattimuusikko ja kovasti kallellaan yhteiskunnalliseen kannanottamiseen. Treffikeskustelumme kahvilassa olikin pikemminkin poliittinen ja yhteiskunnallinen pohdinta kuin varsinainen tutustumiskeskustelu, ja yllätyksekseni oman pöytämme vieressä istuva tyyppi, jonkin sortin toimittaja, liittyi siihen mukaan. Siinä me sitten kolmestaan pohdimme populismin syitä ja ilmentymiä. Ihan hauskaa ja kiinnostavaa, mutta ei ehkä niinkään romanttista.

Treffien jälkeen mies lisäsi minut Facebookiinsa, mutta ei koskaan laittanut henkilökohtaista viestiä. Sittemmin olenkin lähinnä seurannut sivusilmällä hänen postausvirtaansa – joka sekin on niin pitkä ja polveileva, etten oikein jaksa lukea viestejä loppuun.

64. deittini epäilytti minua hieman ennalta, mutta mies oli Tinder-profiiliaan hauskempi ja eläväisempi tapaus, hyvin spesifiin alaan erikoistunut tutkija. Kävimme museolla ja oluella, juttu kulki ihan kohtuullisesti ja olisin ehkä saattanut lähteä toisillekin treffeille, jos hän olisi suoraan kysynyt. Ei kuitenkaan kysynyt, laittoi vain seuraavana aamuna hyvin lyhyen viestin, johon en osannut kunnolla tarttua, eikä keskustelu jatkunut enää pidemmälle.

65. deittini oli omalla tavallaan kiinnostava, mutta ei ehkä sittenkään aivan samalla aaltopituudella kanssani. Keskustelimme pitkään kirjallisuudesta, mikä sinänsä herättää aina toiveeni – on ihanaa ja virkistävää, etteivät kaikki treffikeskustelut pyöri pelkästään koulutustaustan, työkuvioiden ja lomasuunnitelmien ympärillä, ja kirjat ovat nykyään suosikkiaiheideni joukossa. Ehkä hieman poikkeuksellisesti äänessä oli enemmän mies kuin minä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat kiinnostavia ja olisin halunnut tarttua niihin syvemminkin, en oikein osannut – ehkäpä kemiamme ja keskusteluyhteytemme eivät kuitenkaan toimineet ihan loppuun asti. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä enää jälkeenpäin.

Huh. Jotenkin olin ajatellut, että olen käynyt viime kuukausina ihan vain muutamilla treffeillä, mutta onpa näitä sitten kuitenkin kertynyt.

Joten jatketaan.

66. deittini oli veikeä, yllättäväkin tapaus: japanilainen, kovasti Suomesta innostunut mies, joka etsi uusia tuttavuuksia uudessa kaupungissa. En lopulta päässyt ihan selville, oliko hän etsimässä niinkään treffiseuraa kuin ihan vain uusia ystäviä – ainakin meidän keskustelumme jäi lopulta hyvin kaverilliselle tasolle. Mies osasi suomen kieltä jo varsin sujuvasti ja juttelimme sekä suomeksi että englanniksi, parin tunnin teehetki meni sukkelaan ja näimme vielä uudestaankin glögeillä seuraavalla viikolla. Kävi ilmi, että asumme ihan lähekkäin, joten vaihtelimme vielä muutamia viestejä ja mies ehdotti, että voisi kokata minulle japanilaista ruokaa joulun jälkeen. Emme kuitenkaan ole nähneet sittemmin – paitsi hetken verran: mies oli saanut jostain jouluherkkuja, joista ei itse välittänyt, joten hän kävi tuomassa ne minulle, naapureita kun olemme. Kiva ja ilahduttava ele! Emme kuitenkaan ole olleet yhteyksissä enää sittemmin. Omalta osaltani ehkä ennen kaikkea siksi, että minulla ei tällä hetkellä ole aikaa ja voimia uusiin kaverisuhteisiin – nykyisessä elämässä ja suhdekuvioissakin on tarpeeksi kannateltavaa.

67. deittini oli mies, jolle olisin vielä joitakin viikkoja sitten omistanut ehdottomasti postauksensa. Hetki meni kuitenkin jo, ja nyt yritän suhtautua häneen enää yhtenä deittinä muiden joukossa.

Kyseessä oli latinalaisamerikkalainen IT-alan tyyppi, jonka kanssa tapasimme oluiden merkeissä joulun alla. Mies oli hymyilevä, sosiaalinen ja monin tavoin hurmaava, aksenttiaan myöten jotenkin hyvin amerikkalainen tyyppi: avoin, aloitteellinen, puhelias ja hyvin kiinnostunut minusta alusta saakka. Ihmisenä hän oli kiehtovampi kuin useimmat deittini yhteensä, ja kun hän jo toisilla treffeillä suuteli minua, en vastustellut. Jo samana iltana tapasin hänen ystäviään baarissa, seuraavilla treffeillä jäin hänen luokseen yöksi. Kaikki eteni hyvin vauhdikkaasti, eikä mies hidastanut myöskään keskusteluissa. Jo toisilla treffeillä olin kuullut paljon hänen edellisestä, monin tavoin vaikeasta ja traumaattisesta parisuhteestaan, ja pian olimme jutelleet tunteista, joista harvemmin puhun tuttujenkaan ihmisen kanssa.

Pidin siitä, kuinka hän soitteli äidilleen espanjaksi. (Latasin puhelimeeni espanjanoppimissovelluksen.) Minua kiehtoi hänen kotimaansa, jota en ollut aiemmin tullut juuri ajatelleeksikaan. (Googlasin maasta kaiken olennaisen.) Yritin oppia hänen häkellyttävän tapansa kysyä vaikeita kysymyksiä suoraan. (Listasin etukäteen kysymyksiä, joita itse voisin hänelle esittää.)

Jälkeenpäin ajatellen: yritin muuttaa itseäni hänen mieleisekseen. Ja sehän ei kovin pitkälle toimi.

Varsin nopeasti kävi ilmi, että miehen nopeasti syttyvillä tunteilla on myös varjopuolensa. Traumat edellisestä suhteesta olivat syvemmät kuin olin aluksi tajunnut, ja äkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa mies yhdisti minuun epävarmuuksia ja vaikeita ominaisuuksia, jotka kuuluivat hänen entiselle tyttöystävälleen – eivät minulle. On oikeastaan naurettavaa, miten niin pienestä asiasta tulikin niin suuri, mutta niin vain kävi.

Minulla oli takanani pitkä ja uuvuttava työviikko, oikeastaan pitkä ja uuvuttava työsyksy. Kesken yhteisen kokkailuillan mies yllättäen tarttui hieman erikoiseen tapaani käyttää englannin kestoverbejä  ja huomautti asiasta monta kertaa uudestaankin. Työstressi ja kaikki muu oli niin pinnalla, että puhkesin kyyneleihin, joilla oli todellisuudessa hyvin vähän tekemistä verbien ja hyvin paljon tekemistä väsymyksen kanssa. Juuri sinä iltana olin vain niin uupunut, etten jaksanut enää sitä, että joku puuttuu jopa tapaani puhua.

Sitähän mies ei pystynyt ymmärtämään, vaan tulkitsi kyyneleet merkiksi jonkinlaisesta henkisestä epävakaudestani, siitä, että minunkin seurassani pitää olla valtavan varovainen kaikissa teoissaan ja sanoissaan tai muuten syntyy valtava draama. Näinhän asia ei ole – yleisesti olen ehkä jopa poikkeuksellisen vähädraamainen, tasainen ja konflikteja välttelevä ihminen.

Asia keskusteltiin ja käytiin läpi – tai niin kuvittelin. Tapauksen jälkeen lähdin pidemmäksi aikaa joululoman viettoon, ja hiljalleen huomasin tutumpaakin tutumman kuvion: mies vastasi viesteihin yhä hitaammin, yhä lyhyemmin ja yhä latteammin.

Joulun jälkeen näimme vielä, mutta tiesin, että jotain oli muuttunut. Ennen kuin ehdimme tavata seuraavan kerran, mies soitti minulle, ja siitäpä syntyikin melkoinen fiasko. En ole omimmillani puhelimessa enkä etenkään englanniksi, joten keskustelu oli jo lähtökohtaisesti ahdistava. Pian kävi ilmi, että älytön verbiriitamme oli edelleen miehen mielessä, ja sen valossa hän oli alkanut nähdä kaikenlaisia muitakin ongelmia suhteessamme. Mies sanoi, ettei halua osoitella minua sormella ja syytti heti perään minua monista asioista, jotka eivät kuulostaneet lainkaan minulta. Kaikin tavoin hankalan ja sekavan keskustelun päätteeksi koko juttu päätettiin haudata.

Jälkeenpäin harmittaa, että minä itse rupesin selittelemään itseäni ja omia tekojani liikaa: en ole vastuussa siitä, että toinen on niin kiinni mennessä, ettei osaa kohdata minua sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olen. Vaikka muistan olleeni mieheen jo hyvinkin ihastunut, miinuksen puolelle päädyttiin: muisto hänestä on jollain tavalla ikävä ja tympeä, ja toivon, ettemme kohtaa enää.

Onneksi tunnelin päässä häämötti jälleen valoa, vaikka en tiennyt sitä vielä.

68. deittini edusti jälleen sarjaamme "ihan kivat tyypit, joihin joissakin olosuhteissa olisin voinut tutustua enemmänkin". Mies oli rento ja rempseä, jollakin tavalla valoisa ja lämmin persoona, nauravainen ja hauska tyyppi. Kävimme kahvilla ketjupaikassa, juttelimme niitä näitä ja mies ehti jo innostua, että voisi viedä minut Star Wars -elokuvaan. Ehkä kehonkieleni kuitenkin puhui puolestaan, sillä treffien jälkeen tyyppi ei koskaan palannut asiaan.

Valitettavan torjuva suhtautumiseni johtui siitä, että olin jo ehtinyt jutella deitilleni numero 69 ja kääntää ajatukseni häneen.

Sen jälkeen kaikki onkin ollut menoa. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.

Paljastan silti vähän:
1. Olen pelottavan ihastunut.
2. Tiedän, ettei tunne ole aivan yksipuolinen.
3. Tilanne on vaikea.


Kuvat: Unsplash. 

Pahinta on epävarmuus

Jos on yksi tunne, joka Tinder-deittailussa surettaa ja ahdistaa, se on alkuvaiheen epävarmuus: hiljaa hiipivät pahat aavistukset ja kalvava epätietoisuus siitä, mitä toinen osapuoli tekee, ajattelee ja tuntee. Vaihe, jossa onnistuneiden treffien ilo ja odotus muuttuu hiljalleen vatsanpohjalla lymyäväksi sykkyräksi, harmaaksi ja muodottomaksi peloksi siitä että toinen ei olekaan yhtä ihastunut kuin itse.

Siinä tilanteessa nimittäin ollaan taas. Juttu menee näin: 

Ranskalaismieheltä saatujen pakkien jälkeen sisuunnuin ja aktivoiduin jälleen Tinderissä. Vain pari päivää myöhemmin sain kiinnostavan matchin: tyypin, jonka tunnen etäisesti opiskelijavuosilta, jonka kanssa olemme vaihtaneet ehkä joskus pari sanaa mutta emme koskaan tutustuneet sen enempää. Olin luullut, että hän on varattu mutta eipä ollut enää, ja kun sain häneltä vielä samana iltana viestin, sisällä läikähti aivan eri tavalla kuin täysin tuntemattoman ihmisen aloittaessa keskustelun.

Huomasin nopeasti, että juteltavaa tuntui riittävän. Meillä on taustallamme paljon samankaltaisia harrastuksia ja yhteisiä ystäviä, ja hyvin nopeasti minulle syntyi tunne siitä, että arvomaailmassamme ja ajatuksissamme on paljon jaettua. Keskustelu siirtyi nopeasti Tinderistä WhatsAppiin, ja pian huomasin avautuvani hänelle lapsuudestani, harrastuksistani, menneiden vuosien intohimoista ja meneillään olevasta lukuprojektistani. Viikonloppukiireiden vuoksi treffit saatiin sovittua vasta seuraavalle viikolle, ja mies lupasi tuoda saman tien kiinnostavan kirjan lainaan. 

Kirjan lainaan, ekoilla treffeillä! Tämähän on siitä jännittävä ehdotus, että siihen sisältyy väistämättä se oletus, että tapaamme vielä toistekin. Olin ihastuksissani. 

Treffit olivat onnistuneet, mitään muuta en voi väittää. Mies oli miettinyt tapaamispaikkamme huolella, panostanut iltaan: tapasimme viihtyisässä tapaspaikassa, jaoimme herkullisia pieniä annoksia, otimme lasit viiniä ja vielä cocktailit. Koska kummallakaan ei ollut kiire, jatkoimme läheiseen olutkuppilaan eikä minua hetkeäkään ehtinyt häiritä, että paikka oli typötyhjä – niin paljon keskusteltavaa tuntui riittävän. Hauskoja pieniä yhteensattumuksia oli paljon. Kävi ilmi, että me olimme kirjoittaneet samat yo-aineet, intoilleet nuoruudessamme fantasiakirjoista, olleet molemmat hieman nörttejä – ja kuitenkin aktiivisia opiskelijapiirien sosiaalisessa elämässä. 

Muutenkin mies oli kerrassaan loistotyyppi. Hän heitteli historiallisia anekdootteja, kertoili nuoruusvuosistaan, oli juuri sellainen älykäs, seurallinen ja pohjimmiltaan kiltti, lämmin ja hyväntahtoinen mies, jollaista olen etsinyt. Myös miehen tyyli oli muuttunut vuosien aikana ehdottomasti omaa silmääni miellyttäväksi, ja minulle syntyi hyvin nopeasti tunne siitä, että tahdon tavata toistekin. 

Niin tahtoi kaikesta päätellen hänkin. Treffien päätteeksi puhuimme saman tien jo seuraavasta tapaamisesta, mietimme alustavasti aikatauluja – omien reissujeni vuoksi ehtisimme nähdä uudestaan aikaisintaan viikon päästä, mutta eipä siinä mitään. 

Treffien jälkeen jatkoimme tiivistä viestittelyä. Päivien kuluessa olen kuitenkin ollut huomaavinani, että jotain on tapahtunut. Yhtäkkiä minä olen se, joka kirjoittaa pidempiä viestejä, joka tarjoaa keskusteluun syötteitä joihin hän ei tartu. Hän sanoo olevansa väsynyt, menevänsä aikaisin nukkumaan – vihjaa siihen, että päivän viestittelyt ovat nyt tässä. Silti hän on näkyy olleen paikalla WhatAppissa vielä myöhään illalla. Jossain vaiheessa ryhdyimme jo toivottamaan hyviä öitä joka ilta – nyt toivotukset ovat jääneet vähemmälle. Tapaamisemme jälkeen mies on päivittänyt Tinder-tekstiään, panostanut profiiliinsa vaikka ainakaan minun takia siihen ei olisi enää yhtäkään syytä. 

Ja minä tunnen itseni tietysti typeräksi ja vainoharhaiseksi sen vuoksi, että ylipäätään kiinnitän tähän kaikkeen huomiota. Eihän tällä ole välttämättä mitään merkitystä eikä varsinkaan mitään tekemistä minun kanssani. Totta kai Tinder-uran alkuaikoina on hyvä viilata profiiliaan kuntoon. Tietysti kello yhdentoista jälkeen voi käydä WhatsApp-keskusteluja ihan vain kavereidenkin kanssa, enkä mitenkään voi olettaa, että vasta yksien treffien jälkeen viettäisimme kaikki illat viestittelyn pyörteissä. On täysin mahdollista, että tämä kaikki on vain omassa päässäni – että toiset treffit ovat yhtä ihanat kuin edellisetkin, että kaikki menee hyvin. 

Siihen olisi kuitenkin paljon helpompaa uskoa, ellen olisi nähnyt samat merkit jo niin usein ennenkin – ellen olisi seurannut niin monesti, kuinka yöhön asti venyvät viestittelyt kuihtuvat pakollisiksi kuulumisten kyselyksi, miten toisen mielessä pyörii edellinen tai jo seuraava nainen, miten aluksi innostuneen ja ihastuneen oloinen mies sanoa töksäyttääkin, ettei sittenkään näe jutussa kipinöitä. 

Olen alusta alkaen tiedostanut, että tähän liittyy myös sikäli poikkeuksellista painolastia, että mies on eronnut hyvin pitkästä, hyvin vakavasta suhteesta hyvin hiljattain. Hänelle tämä voi olla ensimmäinen kerta Tinderissä, ehkä ensimmäinen kerta deittailumaailmassa ylipäätään. Ja vaikka olen varma siitä, että hänkin viihtyi ekoilla treffeillämme, voi hyvinkin olla, ettei hän ole valmis sitoutumaan yhä vakavasti ja yhtä nopeasti kuin minä itse olen ollut jo kauan aikaa. Ja niin: että hänenlaisellaan miehellä on varaa valita muistakin. 

Se on inhimillisesti täysin ymmärrettävää, mutta kirpaisee henkilökohtaisesti. Kurjinta on, että epävarmuus ruokkii nopeasti itseään. Hyvin äkkiä alan katsoa kaikkia omia toimiani kriittisesti – sanoinko jotain tyhmästi, ovatko viestini liian pitkiä ja puuduttavia, avaudunko liian nopeasti liian henkilökohtaisista asioista tai hölisenkö turhan yhdentekevistä arjen asioista? Vastaanko ulkoisesti ollenkaan sitä, mitä hän on etsimässä? Olenko liian tasainen, liian tylsä, liian paljon tai liian vähän mitä tahansa?

Niin kurjaa kuin se onkin, lopputulos on, että vaikka treffimme olivat ihanat, vaikka niille on sovittu jatkoa ja vaikka olemme jutelleet joka päivä, sisälläni jäytää epävarmuus, joka saa minut ylitulkitsemaan jokaista risahdusta ja rasahdusta. Yritän hillitä itseni, olla pelkäämättä liikaa, olla ihastumatta liikaa. 

Koko viime viikon alun kuljin seesteisessä ihastumisen hattarassa. Yhtäkkiä hattara onkin vaihtunut harmaaksi, painostavaksi pilviusvaksi vaikka mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. 

Kunpa tapaisimme jo uudestaan. Pahinta on epävarmuus.

Kuvat: Unsplash.