69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

Loppuvuoden deittejä

Koska sinnikkäänä, joskin sinänsä perustelemattomana päämääränäni on ollut kirjata ylös ainakin muutamia muistikuvia jokaisesta deitistäni, minulla on tällä hetkellä hieman kirittävää. En haluaisi käsitellä ihmisiä listoina ja numeroina, mutta loppusyksynkin aikana on ollut sen verran paljon ei-mihinkään-johtavia ekoja treffejä, että siihen tämä nyt väistämättä menee, jos haluan harvojen postauksieni lomassa pysyä edes jotenkuten ajan tasalla. Sanottakoon, että numeroiden järjestys on vähän niin ja näin – tosiasiassa mielikuvani menevät jälkeenpäin sekaisin ja treffien aikajärjestys lipsuu, vaikka deittien määrä sinänsä pitäisikin paikkansa. Tämä tuskin kuitenkaan haittaa muita kuin itseäni.

Oikeasti tällä hetkellä on meneillään paljon mutkikkaampia ja syvempiä kuvioita, mutta nykyhetkeen päästäkseni minun täytyy purkaa hetken verran menneitä.

Varoituksen sana: postaus on megapitkä. Haluan kuitenkin kaiken kerralla harteiltani pois – you have been warned.

Tehdäänpäs laskutoimituksia. Aiemmassa postauksessa mainitsemani ranskalaisherra oli kaiketi 59. deittini, kun taas viestituskailua ja epävarmuutta herättänyt tyyppi oli deittini numero 60. Ja niin, kuten arvata saattaa, aavistukseni osuivat taas kerran täysin oikeaan. Kun lopulta kerroin miehelle havainneeni, että tämän ajatukset ovat muualla, hän myönsi auliisti, että ero olikin mielessä vielä sen verran, etteivät uudet kuviot tuntuneet vielä ajankohtaisilta. Emme lopulta järjestäneet edes toisia treffejä. Miehen minulle lainaama kirja on edelleen hyllyssäni, ja vaikka kävimme keskustelun hyvässä ja lämpimässä hengessä, en usko, että tulen enää ehdottamaan kahvitteluja. Kysyköön hän, jos kirjaansa kaipaa.

61. treffikumppanini tapasin kahdesti. Kävimme oluilla, kävimme standup-keikalla. Mies oli mukava, fiksu insinööri, tietyllä tavalla makuuni – ja sitten kuitenkaan ei. Vetoa ei ollut, en kokenut miestä kohtaan mitään fyysistä. Toisten treffien jälkeen kesti melkein viikon ennen kuin hänkään laittoi viestiä perään, joten eipä jutussa sen kummempia jatkon eväitä tainnut olla.

62. deittini oli parrakas, mukavan oloinen mutta juro mies, jonka kanssa keskustelu tuopillisen ääressä vaati enemmän yritystä kuin keskustelun pitäisi vaatia. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä jälkeenpäin. Nyt, paria kuukautta myöhemmin, en todella muista hänestä juuri mitään, tuskinpa hänkään minusta.

63. deittini vaikutti tekstien ja viestien perusteella keskimääräistä mielenkiintoisemmalta, keskimääräistä aloitteellisemmalta ja keskustelutaitoisemmalta mieheltä. Totta puhuen hänen ensimmäinen aloitusviestinsä oli niin valtavan pitkä ja polveileva, että olin alun perin jättänyt siihen vastaamatta, mutta törmäsimme vielä uudestaan ja päätimme tavata. Mies oli ammattimuusikko ja kovasti kallellaan yhteiskunnalliseen kannanottamiseen. Treffikeskustelumme kahvilassa olikin pikemminkin poliittinen ja yhteiskunnallinen pohdinta kuin varsinainen tutustumiskeskustelu, ja yllätyksekseni oman pöytämme vieressä istuva tyyppi, jonkin sortin toimittaja, liittyi siihen mukaan. Siinä me sitten kolmestaan pohdimme populismin syitä ja ilmentymiä. Ihan hauskaa ja kiinnostavaa, mutta ei ehkä niinkään romanttista.

Treffien jälkeen mies lisäsi minut Facebookiinsa, mutta ei koskaan laittanut henkilökohtaista viestiä. Sittemmin olenkin lähinnä seurannut sivusilmällä hänen postausvirtaansa – joka sekin on niin pitkä ja polveileva, etten oikein jaksa lukea viestejä loppuun.

64. deittini epäilytti minua hieman ennalta, mutta mies oli Tinder-profiiliaan hauskempi ja eläväisempi tapaus, hyvin spesifiin alaan erikoistunut tutkija. Kävimme museolla ja oluella, juttu kulki ihan kohtuullisesti ja olisin ehkä saattanut lähteä toisillekin treffeille, jos hän olisi suoraan kysynyt. Ei kuitenkaan kysynyt, laittoi vain seuraavana aamuna hyvin lyhyen viestin, johon en osannut kunnolla tarttua, eikä keskustelu jatkunut enää pidemmälle.

65. deittini oli omalla tavallaan kiinnostava, mutta ei ehkä sittenkään aivan samalla aaltopituudella kanssani. Keskustelimme pitkään kirjallisuudesta, mikä sinänsä herättää aina toiveeni – on ihanaa ja virkistävää, etteivät kaikki treffikeskustelut pyöri pelkästään koulutustaustan, työkuvioiden ja lomasuunnitelmien ympärillä, ja kirjat ovat nykyään suosikkiaiheideni joukossa. Ehkä hieman poikkeuksellisesti äänessä oli enemmän mies kuin minä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat kiinnostavia ja olisin halunnut tarttua niihin syvemminkin, en oikein osannut – ehkäpä kemiamme ja keskusteluyhteytemme eivät kuitenkaan toimineet ihan loppuun asti. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä enää jälkeenpäin.

Huh. Jotenkin olin ajatellut, että olen käynyt viime kuukausina ihan vain muutamilla treffeillä, mutta onpa näitä sitten kuitenkin kertynyt.

Joten jatketaan.

66. deittini oli veikeä, yllättäväkin tapaus: japanilainen, kovasti Suomesta innostunut mies, joka etsi uusia tuttavuuksia uudessa kaupungissa. En lopulta päässyt ihan selville, oliko hän etsimässä niinkään treffiseuraa kuin ihan vain uusia ystäviä – ainakin meidän keskustelumme jäi lopulta hyvin kaverilliselle tasolle. Mies osasi suomen kieltä jo varsin sujuvasti ja juttelimme sekä suomeksi että englanniksi, parin tunnin teehetki meni sukkelaan ja näimme vielä uudestaankin glögeillä seuraavalla viikolla. Kävi ilmi, että asumme ihan lähekkäin, joten vaihtelimme vielä muutamia viestejä ja mies ehdotti, että voisi kokata minulle japanilaista ruokaa joulun jälkeen. Emme kuitenkaan ole nähneet sittemmin – paitsi hetken verran: mies oli saanut jostain jouluherkkuja, joista ei itse välittänyt, joten hän kävi tuomassa ne minulle, naapureita kun olemme. Kiva ja ilahduttava ele! Emme kuitenkaan ole olleet yhteyksissä enää sittemmin. Omalta osaltani ehkä ennen kaikkea siksi, että minulla ei tällä hetkellä ole aikaa ja voimia uusiin kaverisuhteisiin – nykyisessä elämässä ja suhdekuvioissakin on tarpeeksi kannateltavaa.

67. deittini oli mies, jolle olisin vielä joitakin viikkoja sitten omistanut ehdottomasti postauksensa. Hetki meni kuitenkin jo, ja nyt yritän suhtautua häneen enää yhtenä deittinä muiden joukossa.

Kyseessä oli latinalaisamerikkalainen IT-alan tyyppi, jonka kanssa tapasimme oluiden merkeissä joulun alla. Mies oli hymyilevä, sosiaalinen ja monin tavoin hurmaava, aksenttiaan myöten jotenkin hyvin amerikkalainen tyyppi: avoin, aloitteellinen, puhelias ja hyvin kiinnostunut minusta alusta saakka. Ihmisenä hän oli kiehtovampi kuin useimmat deittini yhteensä, ja kun hän jo toisilla treffeillä suuteli minua, en vastustellut. Jo samana iltana tapasin hänen ystäviään baarissa, seuraavilla treffeillä jäin hänen luokseen yöksi. Kaikki eteni hyvin vauhdikkaasti, eikä mies hidastanut myöskään keskusteluissa. Jo toisilla treffeillä olin kuullut paljon hänen edellisestä, monin tavoin vaikeasta ja traumaattisesta parisuhteestaan, ja pian olimme jutelleet tunteista, joista harvemmin puhun tuttujenkaan ihmisen kanssa.

Pidin siitä, kuinka hän soitteli äidilleen espanjaksi. (Latasin puhelimeeni espanjanoppimissovelluksen.) Minua kiehtoi hänen kotimaansa, jota en ollut aiemmin tullut juuri ajatelleeksikaan. (Googlasin maasta kaiken olennaisen.) Yritin oppia hänen häkellyttävän tapansa kysyä vaikeita kysymyksiä suoraan. (Listasin etukäteen kysymyksiä, joita itse voisin hänelle esittää.)

Jälkeenpäin ajatellen: yritin muuttaa itseäni hänen mieleisekseen. Ja sehän ei kovin pitkälle toimi.

Varsin nopeasti kävi ilmi, että miehen nopeasti syttyvillä tunteilla on myös varjopuolensa. Traumat edellisestä suhteesta olivat syvemmät kuin olin aluksi tajunnut, ja äkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa mies yhdisti minuun epävarmuuksia ja vaikeita ominaisuuksia, jotka kuuluivat hänen entiselle tyttöystävälleen – eivät minulle. On oikeastaan naurettavaa, miten niin pienestä asiasta tulikin niin suuri, mutta niin vain kävi.

Minulla oli takanani pitkä ja uuvuttava työviikko, oikeastaan pitkä ja uuvuttava työsyksy. Kesken yhteisen kokkailuillan mies yllättäen tarttui hieman erikoiseen tapaani käyttää englannin kestoverbejä  ja huomautti asiasta monta kertaa uudestaankin. Työstressi ja kaikki muu oli niin pinnalla, että puhkesin kyyneleihin, joilla oli todellisuudessa hyvin vähän tekemistä verbien ja hyvin paljon tekemistä väsymyksen kanssa. Juuri sinä iltana olin vain niin uupunut, etten jaksanut enää sitä, että joku puuttuu jopa tapaani puhua.

Sitähän mies ei pystynyt ymmärtämään, vaan tulkitsi kyyneleet merkiksi jonkinlaisesta henkisestä epävakaudestani, siitä, että minunkin seurassani pitää olla valtavan varovainen kaikissa teoissaan ja sanoissaan tai muuten syntyy valtava draama. Näinhän asia ei ole – yleisesti olen ehkä jopa poikkeuksellisen vähädraamainen, tasainen ja konflikteja välttelevä ihminen.

Asia keskusteltiin ja käytiin läpi – tai niin kuvittelin. Tapauksen jälkeen lähdin pidemmäksi aikaa joululoman viettoon, ja hiljalleen huomasin tutumpaakin tutumman kuvion: mies vastasi viesteihin yhä hitaammin, yhä lyhyemmin ja yhä latteammin.

Joulun jälkeen näimme vielä, mutta tiesin, että jotain oli muuttunut. Ennen kuin ehdimme tavata seuraavan kerran, mies soitti minulle, ja siitäpä syntyikin melkoinen fiasko. En ole omimmillani puhelimessa enkä etenkään englanniksi, joten keskustelu oli jo lähtökohtaisesti ahdistava. Pian kävi ilmi, että älytön verbiriitamme oli edelleen miehen mielessä, ja sen valossa hän oli alkanut nähdä kaikenlaisia muitakin ongelmia suhteessamme. Mies sanoi, ettei halua osoitella minua sormella ja syytti heti perään minua monista asioista, jotka eivät kuulostaneet lainkaan minulta. Kaikin tavoin hankalan ja sekavan keskustelun päätteeksi koko juttu päätettiin haudata.

Jälkeenpäin harmittaa, että minä itse rupesin selittelemään itseäni ja omia tekojani liikaa: en ole vastuussa siitä, että toinen on niin kiinni mennessä, ettei osaa kohdata minua sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olen. Vaikka muistan olleeni mieheen jo hyvinkin ihastunut, miinuksen puolelle päädyttiin: muisto hänestä on jollain tavalla ikävä ja tympeä, ja toivon, ettemme kohtaa enää.

Onneksi tunnelin päässä häämötti jälleen valoa, vaikka en tiennyt sitä vielä.

68. deittini edusti jälleen sarjaamme "ihan kivat tyypit, joihin joissakin olosuhteissa olisin voinut tutustua enemmänkin". Mies oli rento ja rempseä, jollakin tavalla valoisa ja lämmin persoona, nauravainen ja hauska tyyppi. Kävimme kahvilla ketjupaikassa, juttelimme niitä näitä ja mies ehti jo innostua, että voisi viedä minut Star Wars -elokuvaan. Ehkä kehonkieleni kuitenkin puhui puolestaan, sillä treffien jälkeen tyyppi ei koskaan palannut asiaan.

Valitettavan torjuva suhtautumiseni johtui siitä, että olin jo ehtinyt jutella deitilleni numero 69 ja kääntää ajatukseni häneen.

Sen jälkeen kaikki onkin ollut menoa. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.

Paljastan silti vähän:
1. Olen pelottavan ihastunut.
2. Tiedän, ettei tunne ole aivan yksipuolinen.
3. Tilanne on vaikea.


Kuvat: Unsplash. 

Pahinta on epävarmuus

Jos on yksi tunne, joka Tinder-deittailussa surettaa ja ahdistaa, se on alkuvaiheen epävarmuus: hiljaa hiipivät pahat aavistukset ja kalvava epätietoisuus siitä, mitä toinen osapuoli tekee, ajattelee ja tuntee. Vaihe, jossa onnistuneiden treffien ilo ja odotus muuttuu hiljalleen vatsanpohjalla lymyäväksi sykkyräksi, harmaaksi ja muodottomaksi peloksi siitä että toinen ei olekaan yhtä ihastunut kuin itse.

Siinä tilanteessa nimittäin ollaan taas. Juttu menee näin: 

Ranskalaismieheltä saatujen pakkien jälkeen sisuunnuin ja aktivoiduin jälleen Tinderissä. Vain pari päivää myöhemmin sain kiinnostavan matchin: tyypin, jonka tunnen etäisesti opiskelijavuosilta, jonka kanssa olemme vaihtaneet ehkä joskus pari sanaa mutta emme koskaan tutustuneet sen enempää. Olin luullut, että hän on varattu mutta eipä ollut enää, ja kun sain häneltä vielä samana iltana viestin, sisällä läikähti aivan eri tavalla kuin täysin tuntemattoman ihmisen aloittaessa keskustelun.

Huomasin nopeasti, että juteltavaa tuntui riittävän. Meillä on taustallamme paljon samankaltaisia harrastuksia ja yhteisiä ystäviä, ja hyvin nopeasti minulle syntyi tunne siitä, että arvomaailmassamme ja ajatuksissamme on paljon jaettua. Keskustelu siirtyi nopeasti Tinderistä WhatsAppiin, ja pian huomasin avautuvani hänelle lapsuudestani, harrastuksistani, menneiden vuosien intohimoista ja meneillään olevasta lukuprojektistani. Viikonloppukiireiden vuoksi treffit saatiin sovittua vasta seuraavalle viikolle, ja mies lupasi tuoda saman tien kiinnostavan kirjan lainaan. 

Kirjan lainaan, ekoilla treffeillä! Tämähän on siitä jännittävä ehdotus, että siihen sisältyy väistämättä se oletus, että tapaamme vielä toistekin. Olin ihastuksissani. 

Treffit olivat onnistuneet, mitään muuta en voi väittää. Mies oli miettinyt tapaamispaikkamme huolella, panostanut iltaan: tapasimme viihtyisässä tapaspaikassa, jaoimme herkullisia pieniä annoksia, otimme lasit viiniä ja vielä cocktailit. Koska kummallakaan ei ollut kiire, jatkoimme läheiseen olutkuppilaan eikä minua hetkeäkään ehtinyt häiritä, että paikka oli typötyhjä – niin paljon keskusteltavaa tuntui riittävän. Hauskoja pieniä yhteensattumuksia oli paljon. Kävi ilmi, että me olimme kirjoittaneet samat yo-aineet, intoilleet nuoruudessamme fantasiakirjoista, olleet molemmat hieman nörttejä – ja kuitenkin aktiivisia opiskelijapiirien sosiaalisessa elämässä. 

Muutenkin mies oli kerrassaan loistotyyppi. Hän heitteli historiallisia anekdootteja, kertoili nuoruusvuosistaan, oli juuri sellainen älykäs, seurallinen ja pohjimmiltaan kiltti, lämmin ja hyväntahtoinen mies, jollaista olen etsinyt. Myös miehen tyyli oli muuttunut vuosien aikana ehdottomasti omaa silmääni miellyttäväksi, ja minulle syntyi hyvin nopeasti tunne siitä, että tahdon tavata toistekin. 

Niin tahtoi kaikesta päätellen hänkin. Treffien päätteeksi puhuimme saman tien jo seuraavasta tapaamisesta, mietimme alustavasti aikatauluja – omien reissujeni vuoksi ehtisimme nähdä uudestaan aikaisintaan viikon päästä, mutta eipä siinä mitään. 

Treffien jälkeen jatkoimme tiivistä viestittelyä. Päivien kuluessa olen kuitenkin ollut huomaavinani, että jotain on tapahtunut. Yhtäkkiä minä olen se, joka kirjoittaa pidempiä viestejä, joka tarjoaa keskusteluun syötteitä joihin hän ei tartu. Hän sanoo olevansa väsynyt, menevänsä aikaisin nukkumaan – vihjaa siihen, että päivän viestittelyt ovat nyt tässä. Silti hän on näkyy olleen paikalla WhatAppissa vielä myöhään illalla. Jossain vaiheessa ryhdyimme jo toivottamaan hyviä öitä joka ilta – nyt toivotukset ovat jääneet vähemmälle. Tapaamisemme jälkeen mies on päivittänyt Tinder-tekstiään, panostanut profiiliinsa vaikka ainakaan minun takia siihen ei olisi enää yhtäkään syytä. 

Ja minä tunnen itseni tietysti typeräksi ja vainoharhaiseksi sen vuoksi, että ylipäätään kiinnitän tähän kaikkeen huomiota. Eihän tällä ole välttämättä mitään merkitystä eikä varsinkaan mitään tekemistä minun kanssani. Totta kai Tinder-uran alkuaikoina on hyvä viilata profiiliaan kuntoon. Tietysti kello yhdentoista jälkeen voi käydä WhatsApp-keskusteluja ihan vain kavereidenkin kanssa, enkä mitenkään voi olettaa, että vasta yksien treffien jälkeen viettäisimme kaikki illat viestittelyn pyörteissä. On täysin mahdollista, että tämä kaikki on vain omassa päässäni – että toiset treffit ovat yhtä ihanat kuin edellisetkin, että kaikki menee hyvin. 

Siihen olisi kuitenkin paljon helpompaa uskoa, ellen olisi nähnyt samat merkit jo niin usein ennenkin – ellen olisi seurannut niin monesti, kuinka yöhön asti venyvät viestittelyt kuihtuvat pakollisiksi kuulumisten kyselyksi, miten toisen mielessä pyörii edellinen tai jo seuraava nainen, miten aluksi innostuneen ja ihastuneen oloinen mies sanoa töksäyttääkin, ettei sittenkään näe jutussa kipinöitä. 

Olen alusta alkaen tiedostanut, että tähän liittyy myös sikäli poikkeuksellista painolastia, että mies on eronnut hyvin pitkästä, hyvin vakavasta suhteesta hyvin hiljattain. Hänelle tämä voi olla ensimmäinen kerta Tinderissä, ehkä ensimmäinen kerta deittailumaailmassa ylipäätään. Ja vaikka olen varma siitä, että hänkin viihtyi ekoilla treffeillämme, voi hyvinkin olla, ettei hän ole valmis sitoutumaan yhä vakavasti ja yhtä nopeasti kuin minä itse olen ollut jo kauan aikaa. Ja niin: että hänenlaisellaan miehellä on varaa valita muistakin. 

Se on inhimillisesti täysin ymmärrettävää, mutta kirpaisee henkilökohtaisesti. Kurjinta on, että epävarmuus ruokkii nopeasti itseään. Hyvin äkkiä alan katsoa kaikkia omia toimiani kriittisesti – sanoinko jotain tyhmästi, ovatko viestini liian pitkiä ja puuduttavia, avaudunko liian nopeasti liian henkilökohtaisista asioista tai hölisenkö turhan yhdentekevistä arjen asioista? Vastaanko ulkoisesti ollenkaan sitä, mitä hän on etsimässä? Olenko liian tasainen, liian tylsä, liian paljon tai liian vähän mitä tahansa?

Niin kurjaa kuin se onkin, lopputulos on, että vaikka treffimme olivat ihanat, vaikka niille on sovittu jatkoa ja vaikka olemme jutelleet joka päivä, sisälläni jäytää epävarmuus, joka saa minut ylitulkitsemaan jokaista risahdusta ja rasahdusta. Yritän hillitä itseni, olla pelkäämättä liikaa, olla ihastumatta liikaa. 

Koko viime viikon alun kuljin seesteisessä ihastumisen hattarassa. Yhtäkkiä hattara onkin vaihtunut harmaaksi, painostavaksi pilviusvaksi vaikka mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. 

Kunpa tapaisimme jo uudestaan. Pahinta on epävarmuus.

Kuvat: Unsplash.

Älä haaveile liikaa

Viime viikolla sain oppitunnin, joka minun olisi kaiken järjen mukaan olla jo paremmin hallussa: Älä haaveile liikaa etukäteen.

Tapahtui seuraavaa: törmäsin Tinderissä hurmaavaan ranskalaismieheen. Sujuvasti keskustelevaan, fiksuun, omiin silmiini valtavan komeaan, Suomessa jo vuosikausia asuneeseen ja täällä viihtyvään tyyppiin, jolla oli selkeät työkuviot, kiinnostavia harrastuksia ja pieni, suloinen koira.

Kun hän aloitti keskustelun, olin juuri lähdössä reissuun. Juttu kuitenkin luisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olimme ryhtyneet lähettelemään selfieitä, koirakuvia, hyvän yön ja huomenen toivotuksia. Puhuimme perheistämme, töistämme, jaoimme arkisia hetkiä ja olimme yhteydessä katkeamatta. Hän kehui kuvia, sanoi kauniita sanoja, flirttaili.

Reissusta palattuamme olimme molemmat kiireisiä, joten ehtisimme tavata vasta viikon lopulla. Keskustelu kuitenkin jatkui ja kerroimme molemmat olevamme innoissamme tapaamisesta. Nopeasti, vääjäämättä, huomasin ihastuneeni.

Ryhtyin haaveilemaan, ryhdyin pohtimaan tulevaisuuttani miehen kanssa, jota en ollut koskaan edes tavannut.

Selvitin hänen työhistoriansa LinkedInistä. 

Googlasin hänen koirarotunsa perinnölliset sairaudet ja keskimääräisen eliniän. 

Miehellä oli tyylikäs olemus. Pitäisiköhän minunkin vähän päivittää vaatevarastoani?

Miten kommunikointi vanhempieni kanssa sujuisi? Tykkäisiköhän mies kalastaa isäni kanssa?

Entä kuinka mielellään ystäväni juttelisivat hänen kanssaan englanniksi? Mitähän sanoisivat, jos toisin miehen syksyllä edessä oleviin suuriin juhliin? Milloin avec pitäisi viimeistään ilmoittaa mukaan?

Eikö meidän olisi kätevintä opetella toistemme kieliä niin, että kerran viikossa hän puhuisi vain ranskaa, minä vain suomea ja opettelisimme ensin ymmärtämään toisiamme?

Jos saisimme lapsia, perisivätkö he hänen tummanruskeat hiuksensa ja tummat nappisilmänsä vai minun piirteeni? Opettaisimmeko heille sekä suomea että ranskaa? Englantia? Olisivatko omat lapseni tosiaan kolmikielisiä? Millaisia kielikerhoja lapsille oli tässä kaupungissa tarjolla?

Voisinko ottaa hänen sukunimensä? Se ei ollut liian vaikea lausua suomeksikaan.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Tietysti, totta kai, kaikki se haaveilu oli typerää. Kyllähän minä jos kuka nyt tiedän, että vasta tavatessa näkee, miten kemiat oikeasti toimivat.

Jos minulta kysytään, tapaaminen oli kuitenkin juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Mies oli yhtä komea kuin kuvissaan, puhui englantia sujuvammin kuin olin luullutkaan. Meillä oli hauskaa, nauroimme yhdessä, löysimme luonteistamme jännittäviä samankaltaisuuksia ja avasimme elämiämme. Katselin hänen käsiään, hänen kauluspaitansa silitettyä kaulusta, hänen kasvojaan ja tuikkivia silmiään.

Kotimatkalla, kummankin odottaessa kyytiään, mies suuteli minua. Kävelin kotiin hymy korvissa, viestitin sinkkukerhollemme: "Mullakin on nyt lupaava tilanne."

Seuraavana iltana laitoin hänelle kuvan puistokävelyltä. Tiesin, että hän oli tapaamassa kollegoiltaan, kysyin illan sujumisesta. Miehen vastaus oli poikkeuksellisen lyhyt: "Wow, great picture! Yes, I'm seeing my friends now." Yleensä mies vastasi pidemmin, kysyi jotain takaisin, lähetti vielä hyvän yön toivotukset. Ajattelin kuitenkin, että hän on nyt ystäviensä kanssa – ehtisimme jutella aamullakin.

Kun aamulla sitten laitoin jälleen viestiä, näin, että hän oli lukenut sen, mutta ei alkanut kirjoittaa välittömästi vastausta.

Niin pieniä asioita kuin nämä olivatkin, aloin huolestua. Tunsin, että jokin ei ollut niin kuin ennen.

Enkä ollenkaan turhaan. Kun vastaus lopulta tuli, se oli täysin tyhjentävä.

"Hi! I've had a bit of time to think over the weekend and I'm so sorry to lead you on by kissing you on Friday. I had a great time, you were cute and I was a bit tipsy. But I don't feel like this will lead into anything serious. – –"

Ei mihinkään vakavaan. Ei mihinkään vakavaan.

Deittailun surullista arkea: heittää jälleen yhdet tulevaisuuden unelmat menemään ennen kuin mikään koskaan alkoikaan.


Kuvat: Unsplash

Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash

Ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä

Hellurei ja hellät tunteet! Blogi on näköjään viettänyt puolen vuoden ajan täyttä hiljaiseloa, enkä valitettavasti voi väittää, että se johtuisi siitä, että seuraelämäni on ollut niin vilkasta, etten ole vain ehtinyt kirjoittaa. Päinvastoin: parisuhderintamalla viimeinen puolivuotinen on ollut monella mittarilla hiljaisempi kuin ehkä koskaan ennen aikuiselämässäni.

Olen minä silloin tällöin Tinder-treffeillä käynyt, mutta mikään niistä ei ole suuremmin sykähdyttänyt.

Olen lähtenyt jatkoille lupaavan menneisyyden tuttavan kanssa vain huomatakseni, että hän valitsi seuraavalla viikolla jatkoseurakseen oman kaverini ja on hänen kanssaan nykyään mitä onnellisimmassa parisuhteessa. (Tämä kirpaisee vieläkin vähän, vaikka tapauksesta on jo aikaa. Lupaan avautua joskus lisää!)

Ja niin, olenhan minä ihastunutkin. Tyyppiin, jossa on aivan kaikki kohdallaan. Joka on osoittanut varsin ilmeistä kiinnostusta minua kohtaan. Ja joka sattuu olemaan varattu, kuinka muutenkaan.

Lähtöpisteessä ollaan siis.

Koska olen toistaiseksi raportoinut kaikki treffikumppanini tähän blogiin tunnollisesti, ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa edellisen merkinnän jälkeen eteen tulleista treffikumppaneista, ennen kuin unohdan kaiken. Järjestys ei ehkä mene oikein, osa muistikuvista on jo vähän hataria ja joku saattaa unohtuakin – mutta jääpähän jonkinlainen muistijälki kuitenkin.

48. deittini: Mukava sokkodeittituttu

Viime ystävänpäivänä yllätin itseni löytämällä itseni ja kaverini sokkotreffitapahtumasta vihreä nimilappu rinnuksista. Sillä välin kun ystäväni osallistui speed datingiin ja Napakymppiin, minä juttelin ympärillä olevien ihmisten kanssa ja tutustuin mukavan oloiseen, rauhalliseen insinööriin, joka oli kotoisin samalta suunnalta kuin minäkin ja kotiutunut kaupunkiin hiljattain. Juteltavaa tuntui olevan sen verran että vaihdoimme numeroita ja jatkoimme seuraavalla viikolla treffeille.

Tapasimmeko kerran vai kahdesti? En enää muista, mutta johtopäätös oli, että mies oli miellyttävä muttei ylitsevuotavan ihastuttava. Ehkäpä erostanikin oli vielä niin vähän aikaa, etten ollut edes valmis ihastumaan, joten juttu jäi lopulta nopeasti, vaikka mies olisi ollut halukas näkemään enemmänkin. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko hän sittenkin ollut pidemmän tutustumisen arvoinen, mutta mennyttä mikä mennyttä. Jos sukat eivät vain pyöri jalassa niin tuskinpa asia muuttuu myöhemminkään.


49. deittini: City-uskottava yhteisdeitti

Tämän herran Tinder-presenssi oli vaikuttava: lehtikuvaksi sopiva profiilikuva, skarppi ja hauska profiiliteksti, kiva hipster-tyyli, yhteinen työskentelyala. Tapasimme olutkuppilassa ja juttu luisti. Silti jokin miehen äänessä ja olemuksessa jäi mietityttämään, vaikken aivan osannut sanoittaa, mikä.

Tapasimme toisen ja kolmannenkin kerran, ja itselleni epätyypillinen päähänpisto sai minut kutsumaan hänet päiväkahveille luokseni. Missään ei ollut periaatteessa vikaa, mutta jotenkin mikään minussa ei liikahtanut, eikä kumpikaan meistä ottanut yhteyttä enää jälkikäteen. Viikkoa myöhemmin toivotin kivaa kevättä ja ajattelin, etten enää kuulisi hänestä.

Eipä aikaakaan, kun ystäväni (sama, jonka kanssa kävin ystävänpäivän deittitapahtumassa) kertoi mätchänneensä saman miehen kanssa Tinderissä ja tunnistaneensa, että kyse oli tyyppi, jonka olin treffannut. Sanoin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että hän koettaa vuorostaan onneaan. Jälkikäteen kysyin ystäväni tuntemuksia tyypistä ja sain tyhjentävän yhteenvedon:

– Kivahan se oli, mutta aivan selvästi homo.

Niin. Kyllä. Jostain käsittämättömästä, vaikeasti selitettävästä syystä sellainen tunne minullekin jäi. Olimmepa oikeassa tai emme, kipinä-ilmasto tämän herran kanssa ei siis lopulta ollut otollinen kummallekaan meistä.

50. deittini: Harmillisen vannoutunut vegaani
Alkukesän korvilla tapasin kenties koko vuoden lupaavimman deittini. Pitkänhuiskea, hoikka mies saapui treffeille pyörällä ja osoittautui tiedostavaksi, hauskaksi ja fiksuksi keskustelukumppaniksi. Juteltavaa riitti tunneiksi, ja kävimme läpi niin politiikan käänteitä kuin omia perhesuhteitamme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa omasta ruokavaliostani (tai pikemminkin sen puutteesta) oli haittaa. Viinilasin tai parin jälkeen nälkä alkoi hiukoa, joten tilasin parmesaaniranskalaiset. Mies oli jo aiemmin kertonut olevansa vegaani, ja huomasin hänen vilkaisevan annostani epäilevästi. Kyselin huvittuneena, häiritseekö häntä, että syön maitotuotetta hänen seurassaan. "En, kunhan nyt et mitään pihviä syö", mies vastasi täysin vakavissaan.

Ok. Meillä olisi siis ongelma. Jonain päivänä minä nimittäin söisin pihviäkin, sekasyöjä kun olen.

Tapaamisen jälkeen olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että ilta oli onnistunut – mutta myös siitä, että syömiseen heijastuvat arvomme eivät ehkä sittenkään ole sovitettavissa yhteen. Minua kenenkään vegaanius ei haittaa, mutta jos toista yököttää jo ajatuskin siitä, että syön itse lihaa, romanttisen suhteen perustukset ovat melko heiveröiset.

Sen verran mukavaa meillä silti oli, että päätimme tavata vielä uudelleenkin ihan kaveripohjalta. Toinenkin kohtaaminen oli mukava, mutta koska kumpikaan meistä ei pohjimmiltaan tainnut olla etsimässä uusia kavereita, yhteydenpito jäi lopulta siihen. Harmi, mutta ymmärrettävää. Eteenpäin!

Kesän deittejä löytyisi vielä lisää, mutta jotta postaus ei venyisi kohtuuttoman pitkäksi, jatketaan ensi kerralla.

Jonkinlaista hyvää karmaa kirjoittaminen muuten selvästi tuo, sillä tämän postauksen tekemisen aikana olen ehtinyt käydä mielenkiintoisimman Tinder-keskustelun aikoihin. Näytön toisella puolella on arkkitehti, joka kirjoittaa pitkästi ja hauskasti, jonka kanssa löydämme jatkuvasti yllättäviä yhteisiä asioita (Emme juo kahvia! Lapin-vaellus kesällä! Suku samalta seudulta!) ja joka vaikuttaa halukkaalta lähtemään huomenna oluelle. Vielä alustavan some-stalkkauksenkin jälkeen hän vaikuttaa kerrassaan hyvältä tyypiltä.

Valitettavasti hän on tässä kaupungissa vain käymässä, mutta ei murehdita sitä vielä. Sormet ristiin!

Kuvat: Unsplash.

Kuivin jaloin

Alkuvuoden eron jälkeen blogirintamalla on pitänyt hiljaista, vaikka täysin tyyntä oma elämäni ei sentään ole ollut. Olen aina ollut hyvä pitämään itseni kiireisenä, eikä blogi ole ollut päällimmäisenä mielessäni, mutta samaan aikaan halu jättää itselleni muistijälki myös tästä hetkestä on jälleen vahvistunut.

Erosta on aivan huomaamatta tullut kuluneeksi jo kolme kuukautta, ja uskaltaisin väittää, että olen päässyt suhteesta yli hyvin ja helposti – mikä itsessäänkin kertoo, että ero on ollut oikea päätös. En ole katunut, en kipuillut, ei kaivannut takaisin.

Eron syistä voisin kirjoittaa pitkästikin, mutta tyydyn siteeraamaan parin vuoden takaista blogiminää: On parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa molemmat eivät ole mukana täydellä sydämellään. 

Siitä kaikessa nimittäin lopulta oli kyse: en ollut suhteessa mukana aivan sydänjuuriani, korvannipukoitani, niskavillojani myöten.

Juttelimme paljon, mutta emme koskaan uppoutuneet kiihkeisiin, ajantajun kadottaviin keskusteluihin. Puhuimme päivän uutisista mutta emme väitelleet yhteiskunnan rakenteista, hyvyyskäsityksistä tai suuremmista merkityksistä sanojen takana. Tiesimme toisemme tuttavat nimeltä ja naamalta mutta emme päässeet sille loputtoman kiinnostavalle ihmissuhteiden puimisen polulle, joka löytyy aina mutkattomasti hyvien ystävien kanssa. Haaveilimme kissoista mutta keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta tuntui aina tukahtuvan ennen kuin pääsi kunnolla alkuunkaan.

Laitoimme yhdessä keskinkertaista ruokaa, katsoimme sohvallani sarjan toisensa perään, juhlistimme syntymäpäiviä hienoilla ravintolaillallisilla ja kävimme kävelyretkillä ja lomareissuilla, mitä pariskunnat nyt yleensä tekevätkään.

Parhaiten viihdyimme yhdessä, kun molemmat tekivät omiaan: hän pelasi, minä luin. Välillä pari sanaa, yhteistä iltapalaa, sitten taas molemmat katse oman puhelimensa näytöllä, ajatukset jo muualla.

Nauroimme yhdessä, mutta emme tikahtuaksemme, emme vedet silmissä.

En koskaan sanonut rakastavani.

Ja lopulta tiesin, ettei näin voi enää jatkua, etten voi viettää loppuelämääni suhteessa joka on vain melkein.

Ero kävi lopulta helpommin kuin olisin arvannutkaan. Olin jo pitkään ollut vähän vaikea ja vaisu, haikea ja hankala omien eroajatuksieni kanssa. Tavallisena tammikuun iltana käperryin hänen kainaloonsa enkä osannut sanoa enää mitään.

– Kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet, hän totesi.
– Mitä mä sitten ajattelen?
– Että et halua enää olla mun kanssa.

Siihenkään en osannut sanoa mitään.

Itkimme illan, silittelimme, istuimme lähekkäin ja yritimme laittaa ajatuksiamme sanoiksi. Lopulta kovin paljon puhuttavaa ei ollut: jotain vain puuttui, kaikki ei ollutkaan silti tarpeeksi, eikä sellaista asiaa puhumalla muuteta.

Hän saattoi minut kotiini ja kävelimme käsi kädessä hämärtyvässä talvi-illassa. Lunta satoi suurina, hiljaisina hiutaleina, kaupunki oli kaunis katsella. Ovella halasimme pitkään. Hän antoi minulle takaisin omat avaimeni, minä hänen.

Sovimme, että näemme vielä, kun aikaa on hieman kulunut. Olin unohtanut hänen luokseen sähkövatkaimeni ja hän lupasi leipoa kakkua.

Kuukautta myöhemmin astuin taas tuttuun keittiöön. Söimme suklaakakkua ja juttelimme niitä näitä, kunnes en enää voinut väittää itkuani flunssaksi. Käperryimme hänen sänkyynsä vielä kerran ja jäin yöksi. Hänen kainalossaan oli hyvä ja rauhallinen olla, aamu tuntui häkellyttävän samalta kuin kaikki muutkin yhteiset aamut. Silti paluuta ei ollut.

Päivällä hän viestitti, että yöstä jäi hyvä mieli, ja minä vastasin samoin. Suorastaan hymyilytti: juuri näin tämän pitikin päättyä.

Sen jälkeen olemme tavanneet vielä kerran. Hän laittoi parsaa ja uunilohta, kävimme hakemassa Mäkkäristä kevään ensimmäiset jäätelöt ja istuimme merenrantaan syömään niitä. Mukavaa, arkista jutustelua mutta ei enää kulkua käsi kädessä, ei haikeita jäähyväishalauksia.

Olemme vaihdelleet muutamia viestejä silloin tällöin, ehkä joskus vielä tapaammekin. En kuitenkaan enää ajattele asiaa.

Ero on ohi. Säilyimme kuivin jaloin, kumpainenkin meistä.

Olen valmis jatkamaan eteenpäin.

Ja vähän jo jatkanutkin, jos totta puhutaan.

CC-kuvat täältä ja täältä.