Minkä taakseen jättää

Kun aktiivinen deittihistoria alkaa ulottua useammalle eri vuodelle ja saldoon on kertynyt kolmattakymmentä nettideittituttavuutta, ei pitäisi olla mikään yllätys, että vanhoihin treffikumppaneihin törmää uudelleen. Silti se hämmentää, jatkuvasti ja aina uudelleen. 

Tämän kevään ja kesän aikana olen kohdannut poikkeuksellisen paljon entisiä deittituttavia.

Eräänä päivänä kuljin työkavereideni kanssa kohti toimistoa, ja vastaan sattui fiksu amispoika, joka kuului aikanaan kategoriaan "ihan kiva, ei enempää". Piti tuijotella pitkään, jotta olin varma havainnostani – niin tylyltä kuin se ehkä kuulostaakin, en enää muista kaikkien deittituttavuuksieni kasvoja, saati sitten nimeä. Mieskin tuntui kuitenkin huomaavan minut ja hymyili hieman tavalla, joka osoitti tunnistamisen olevan molemminpuolista. Jatkoimme matkaa omille teillemme.

Loppukeväästä vietimme kaverini Konsulttimiehen tupareita, ja kuinka ollakaan, jatkobaarin viereisessä pöydässä huomasin potentiaalisen pyöräilijämiehen, joka oli aikanaan ensimmäisiä deittejäni ja johon taisin mennä hieman ihastumaankin vain huomatakseni, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Baarissa tuijottelin intensiivisesti viereiseen pöytään, mutta mies ei joko huomannut tai halunnut huomata minua. Harmi. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa. Ollutta ja mennyttä, kai se on viimein uskottava.

Ja eikös vain ollut juhannusaattonaattona, kun S-marketin vihannestiskillä vastaan käveli ihana kanadalainen metsuriseksuaali – selvästi jonkun muun tytön kuin sisarensa kanssa. Kiirehdin nopeasti  lihaosaston puolelle ja toivoin, että mies ei ollut huomannut minua. On jotenkin kovin kiusallista huomata, että on itse kahdesta ihmisestä se, joka on edelleen yksin.

Todettakoon muuten, että juhannusaatonaaton ilta on muutenkin sinkulle maailman kaikista masentavin aika käydä kaupassa. Illalla kaikki lapsiperheet ja kaveriporukat ovat jo lähteneet mökeilleen. Jäljellä ovat ne, jotka viettävät juhannusta pienemmällä porukalla: nuoret pariskunnat – ja minä. Sitä ostoskorissa piilevien mansikkarasioiden, viinirypäleiden ja brie-juuston määrää! Kipitin melko nopeasti kassalle karkkipussini ja suklaavohvelieni kanssa.

Ai niin. Kävi kevään aikana niinkin, että eräs treffikumppani löysi itsensä blogistani. Siitä kerron ehkä erikseen, jos kerron. Hämmentävää ja häkellyttävää, joka tapauksessa.

Mikä on postaukseni pointti? Ehkä se, mihin otsikkokin viittaa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka treffikumppanin näkisi vain parin tunnin ajan, mikään ei takaa, etteikö kohtaaminen saattaisi olla edessä vielä joskus uudestaan. Siksi ei ole se ja sama, miten toista ihmistä kohtelee: onko ystävällinen vai välinpitämätön, ilmoittaako suoraan, onko kiinnostusta, vai häipyykö vain vähin äänin toisen elämästä. Oikea elämä ei toimi kuin Tinder: pyyhkäisemällä vasemmalle ei takaa, etteikö toinen tulisi vielä uudestaankin vastaan juuri kun sitä vähiten odottaa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 

Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 

Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Täällä taas

Edellisestä merkinnästä on aikaa, tiedän. Välissä on ehtinyt tapahtua paljon.

Eduskuntavaalit on pidetty ja hallitus vaihdettu.

Kesä on koittanut, vaikka lämpömittari väittää yhä muuta.

Blogilista on lopettanut toimintansa.

Minä olen muuttanut uuteen asuntoon ja sanonut näkemiin naapuridraamoille ja yläkerran yllättäville yökutsuille. Yksi aikakausi elämässäni on päättynyt, toinen alkanut.  Opiskeluvuodet alkavat olla auttamatta takanapäin, vaikka gradu on edelleen alkutekijöissään.  Olo on yhtä aikaa innostunut ja haikea.

On suhderintamallakin toki jotakin tapahtunut. 

Vapun jälkeen juttuni Lukiotutun kanssa syventyi hiljalleen säännölliseksi tapailuksi. Viestittelimme päivittäin, näimme vähintään viikoittain, puhelimeeni ilmestyi pusuhymiöitä ja kylpyhuoneeseeni ylimääräinen pyyhe.

Lukiotuttu oli ihastunut ja ihana. Hän kutsui minua kaunokaiseksi, silitti hiuksia ja kehui kivikovaksi leipomiani porkkanasämpylöitä herkullisiksi. Auttoi muutossa ja nappasi minut spontaanisti ilmaan. Laittoi valmiiksi iltapalaa kun tulin suoraan toimistolta nälkäkuolemaan nääntymäisilläni. Hieroi hartioita pyytämättä, lämmitti varpaitani kun oli kylmä.

Hän teki kaiken oikein, aivan täysin oikein.

Ja silti olin lopulta taas samassa pisteessä: mitä pidemmälle juttu eteni, sitä selvemmin tajusin, ettei tämä sittenkään ole loppuelämäni rakkaus. Ehkä ei rakkaus ollenkaan. Hitaasti mutta vääjäämättömästi omat tunteeni alkoivat ajautua kohti kaverilinjaa, niin kurjalta kuin se tuntuikin.

Alussa olin innostunut siitä, että ylipäätään lähettelimme paljon viestejä, vaikka niiden sisältö oli jokseenkin jokapäiväinen. Ajan saatossa keskustelu ei kuitenkaan kehittynyt eteenpäin: yhä edelleen juttelimme vain työpäivistä, viikonloppusuunnitelmista, siitä, kuinka muuttovalmisteluni olivat edenneet. Mukavaa rupattelua, mutta ei mitään sellaista, mitä en voisi sanoa oikeastaan kenelle tahansa: ei henkilökohtaista, ei syvällistä eikä sydäntä sykähdyttavää. 

Vähitellen kaveruus vei voiton. Vastasin viesteihin hitaasti, väistin kosketusta, hymähtelin jotain ylimalkaista jos Lukiotuttu puhui kesäsuunnitelmista tai minkäänlaisesta tulevaisuudesta.

Väärinhän se oli häntä kohtaan. Ei ollut reilua, että hän oli aina se, joka ehdottaa tapaamista, se, joka laittaa viestiä, se, joka ottaa minut kainaloon. 

Ajatus pyöri mielessäni pitkään, mutta lopulta se oli sanottava ääneen: juttu ei vain tuntunut oikealta. En ollut tarpeeksi ihastunut, en kyennyt huomioimaan toista niin kuin suhteessa huomioidaan. 

Lukiotuttu oli pettynyt ja surullinen. Minua ei ihmeekseni edes itketyttänyt – päällimmäinen tunne oli helpotus ja toki paha mieli, mutta lähinnä toisen, ei itseni, puolesta.

Nyt on taas helpompi hengittää. Kesä tulee, uusi kämppä alkaa näyttää jo kodilta ja pääsen pian pitkästä aikaa nauttimaan ylellisyydestä nimeltä kesäloma. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että kävin eilen parhailla treffeillä aikoihin. Niistä lisää myöhemmin.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.