On vierähtänyt reilu kaksi kuukautta siitä kun tapasin miehen, josta edellisessä postauksessa kerroin – kutsuttakoon häntä tummien, tuuheiden hiustensa ansiosta vaikkapa Tummatukaksi. Ne ovat olleet hyviä kuukausia. Olemme nähneet useita kertoja viikossa, viestitelleet päivittäin, toivottaneet hyvät yöt lähes joka ilta joko kasvokkain tai puhelimitse.
Näemme useimmiten jommankumman luona, mutta kevään edetessä ja kesän saapuessa olemme lähteneet myös pitkille kävelyille, kiivenneet kallioille, katsoneet kaupungin siluettia ja käyskennelleet hautausmailla ja keskustan ihmisvilinässä. Käyneet leffassa ja lähiravintoloissa, katsoneet Skamia ja maailmankaikkeutta selittäviä YouTube-videoita, tehneet pastaa ja leiponeet teeleipiä – kaikkea sitä, mitä toisiaan tapailevat ihmiset nyt yleensä tekevät.
Kaikki vaikuttaa hyvältä. Mies on fiksu, hauska, omalla tavallaan suloinen ja aika lailla komea. Hän hieroo hartioitani pyytämättä, ottaa tiukasti kainaloon kun sitä tarvitsen ja kehuu minua kauniiksi uusissa Instagram-kuvissani. Tulee luokseni vaikka viideltä aamulla kun kotiudun juhlista, katsoo sängyssä silmiin ja hymyilee silmät sirrillään niin että varpaissa asti tuntuu. En keksi hänessä mitään vikaa.
Juuri tällä hetkellä hänen kanssaan on hyvä olla, mutta kysymyksistä tärkein on jäänyt vaille vastausta: entä menneisyys, entä tulevaisuus?
Kummastakaan en osaa sanoa sanaakaan.
Kaikki on tapahtunut niin itsestään, ettemme ole koskaan käyneet keskustelua, joka vakavammassa suhteessa on välttämätöntä käydä ennemmin tai myöhemmin. Emme ole puhuneet parisuhdehistoriastamme emmekä tulevaisuuden haaveistamme. Voi olla, että mies on eronnut kolme kuukautta sitten tai voi olla, ettei hän ole ikinä ollut parisuhteessa – en tiedä. Yhtä lailla voi olla, että hän etsii tulevaa vaimoa tai sitten pelkästään mukavaa seuraa ilman vakavampia aikeita – ei aavistustakaan.
Vaikka yhdessäolo on helppoa ja keskusteluyhteys sulava, en osaa tulkita Tummatukkaa aivan loppuun asti. Hänen viestinsä ovat nopeita ja lyhytsanaisia, täysin toisenlaisia kuin omat rönsyilevät ajatukseni. Kun kirjoitan monta riviä siitä, kuinka edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan aikaa, kuinka haluaisin ajatukset pois työstä ja harrastusasioista, kuinka mukavaa olisi, jos toinen jäisi vielä yöksi, vastaus tähän kaikkeen voi olla: "Käyhän se :)" Vai että käy. Hyvä on, sitten. Kai?
Kotioloissa mies ottaa minut lähelle, pussaa poskelle ja ottaa kainaloon pyytämättä, mutta kun kävelemme kaduilla, emme koskaan pidä kiinni kädestä. Kun mies viettää luonani iltaa, hän saattaa yhtä hyvin lähteä lopulta kotiinsa kuin jäädä viereeni – vaikka asumme niin naurettavan lähellä toisiamme, että todellista syytä on välillä vaikea ymmärtää.
Niin mukavaa kuin yhdessäolo onkin, pikkuhiljaa mieleeni on hiipinyt voimistuva tunne siitä, että pelkästään tällaisena tämä ei voi jatkua enää kovin kauan. Viestittelemme edelleen päivittäin, mies käyttää edelleen pusu-emojeja, yhdessä on hauskaa ja läheisyyden tunne tuntuu jopa syvenevän. Ja silti jossakin syvällä minua vaivaa tunne siitä, että miehelle tämä on vain mukavaa hengailua, kivaa yhdessäoloa vailla vakavampaa päämäärää.
Sehän ei selviä kuin kysymällä. Ja se taas on helpommin sanottu kuin tehty.
Tapailuissani olen tottunut olemaan se, joka ottaa asiat esiin, kun juttu ei tunnukaan oikealta tai toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta. Olen väsynyt roikkumaan kenenkään perässä: olen mieluummin yksin valmiina uusiin mahdollisuuksiin kuin kiinni jossakin, mikä ei koskaan johda mihinkään.
Nyt keskustelun aloittaminen tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen vaikealta. Yksin ollessani valmistaudun siihen, että otan seuraavalla kerralla vakavan linjan ja kerron haluavani keskustella siitä, missä mennään. Kun näemme ja mies kiepsauttaa minut kainaloonsa ja juttelee iloisesti niitä näitä, en äkkiä pystykään ottamaan asiaa esille.
Kun keskustelu tulevaisuudesta on aloitettu, sitä ei voi enää perua. Kun toinen haluaa jotain vakavampaa ja toinen ei, on mahdotonta palata enää kevyen huolettomaan yhdessäoloon – keskustelu on vedenjakaja, jonka jälkeen juttu jatkuu syvempänä kuin ennen tai päättyy tykkänään. Itselläni on kokemusta lähinnä jälkimmäisestä.
Juuri tällä hetkellä kaikki on liian hyvin, että olisin valmis riskeeraamaan tasapainon. Ja silti: tämä ei riitä.
CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.
Voi miten samaistuinkaan tähän postaukseen! Tapailin ihanaa miestä reilun kolmen kuukauden verran, mutta hiljalleen itselleni hiipi tuo sama tunne, että se hauskuus ei riitä ja on pakko selvittää, missä mennään. Noh, niinhän siinä sitten kävi, että miehen mielestä oli kiva tapailla, mutta hän ei ollut valmis mihinkään vakavampaan tai sitoutumaan. Se tuntui muutaman päivän ajan kamalalta, koska toisen kanssa oli ollut niin tiiviisti yhdessä ja itse ehtinyt haaveilla enemmästäkin, mutta nyt osaan jo ajatella, että hyvä näin. On hyvä tietää missä mennään ja tunnen kuitenkin itseni, enkä ole sellainen ihminen joka haluaisi vain tapailla kuukausi toisensa perään, ilman mitään isompaa päämäärää. Tsemppiä keskustelun avaukseen, kokemuksesta tiedän ettei se ole helppoa, koska pelottaa se mahdollisuus, että joutuu luopumaan toisesta!
VastaaPoistaTosi kurja, että teillä kävi noin! Aluksi se varmasti kirpaisee, kun käykin ilmi, etteivät yhdessä vietetyt hyvät hetket johdakaan lopulta mihinkään. Lopulta on kuitenkin reiluinta itseäänkin kohtaan vaatia suhdetta, jossa toinenkin on mukana yhtä täysillä kuin itse. Eiköhän parempiakin miehiä vielä tule vastaan! :)
PoistaMene eteenpäin. Niin kauan, kunnes törmäät mieheen, joka on kaikkea tuota, mitä edellä kirjoitat, mutta LISÄKSI hän haluaa keskustella kanssasi vakavasti siitä, että haluaa syventää suhdettanne. Hän on jopa hieman peloissaan, että oletko sinä vakavissasi lainkaan hänen kanssaan.
VastaaPoistaEli sellainen, jolla on luontaisesti vastetta sinun tunteisiisi. Joka tykkää ja ikävöi. Haluaa.
Näin suunnittelinkin jo, mutta en halunnut tehdä liian hätäisiä päätöksiä ennen kuin oikeasti keskustelemme asiasta, sillä jos en itse osaa aloittaa keskustelua, en voi olettaa, että mieskään osaisi. Kun keskustelu saatiin lopulta käytyä, moni asia selvisi, ilma puhdistui ja yhtäkkiä yhdessäolo onkin ollut helpompaa ja mutkattomampaa kuin koskaan ennen, joten tässä vaiheessa annan tälle kaikelle vielä ehdottomasti mahdollisuuden.
PoistaKuulostaa pelottavan tutulta. Paitsi, että kaikki ympärillä olevat ihmiset luulivat meitä pariksi, koska pidimme julkisesti toisiamme kädestä yms. Mies kuitenkin kiivaasti muisti kertoa "epäilijöille", että emme suinkaan seurustele. No, tämähän ei minulle riittänyt. Eli ilmoitin, että nyt kaikki tai ei mitään. En ole vieläkään saanut häneltä vastausta, emme ole nähneet pariin kuukauteen. Mutta silti hän jaksaa lähetellä viestejä. Ei ole valmis päästämään irti.
VastaaPoistaMinun vinkkini on: move on.
Niin karulta kun se kuulostaakin, mikäli toinen ei ole valmis....ei siitä mitään tule. Kyllähän se sattuu, mutta ei jatkuva epäily ole sen arvoista.
Se, että mies muistaa erikseen korostaa ulkopuolisille, että kyse ei ole seurustelusta, kuulostaa kyllä hieman huolestuttavalta. Ainakaan sen perusteella, että vastausta on viivyteltävä, tilanne vaikuttaa aika kurjalta jatkon suhteen – toivottavasti asia on jo selvinnyt, suuntaan tai toiseen, koska vaikeinta on seilata jossain siellä välillä tietämättä itsekään, missä mennään.
PoistaJos olisi käynyt niin, että mies ei vielä keskustelun jälkeenkään olisi osannut sanoa mitään tulevasta, olisin antanut jutun olla, ja aika lähellä oltiin jo sitäkin. Kävi kuitenkin ilmi, että myöskään miehelle tapailu ei ole pelkkää ajankulua, ja kun mies oli valmis tapaamaan esimerkiksi perheeni, päätin kuitenkin katsoa tilannetta vielä eteenpäin. So far so good, kunnollisen keskustelun jälkeen kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakaan. :)
Nykyään ihniset stressaavat liikaa parisuhteista ja sinkkuudesta. Lisäksi tarjolla olevat houkutukset ja suuri deittimarkkinoiden tarjonta sekoittavat todellisuuden.
VastaaPoistaKyllä alkuun kannattaa rauhassa katsoa ainakin vuosi, ennen kuin alkaa murehtia suhteen syventämisestä. Eri juttu tietysti on, jos jo nopeasti tuntuu, ettei tämä toimi. Silloin kannattaa etsiä jotain muuta, eikä jäädä roikkumaan huonoon suhteeseen.
Rakkaudessa asiat yleensä tapahtuvat vähän niin kuin itsestään. Sen liian moni on nykyään unohtanut ja rakkaudesta ja parisuhteesta on tehty jotain kuin ihme tiedettä. Pohjimmiltaan rakkaus on kuitenkin luonnollista ja "väistämätöntä"
Olen samaa mieltä siitä, että parisuhteista on tullut nykypäivinä liiankin monimutkainen instituutio. Yli kaksvitosena naisena en kuitenkaa näe, että itselläni olisi missään tapauksessa aikaa tai halua katsella ketään yli vuotta ennen kuin voimme edes puhua suhteen jatkosta. Tiedän, että haluan tulevaisuudelta vakaan parisuhteen ja esimerkiksi lapsia, jos sellaisia on tullakseen, ja silloin tuntuisi täysin turhalta tapailla vuosikausia ihmistä, jonka omat suunnitelmat voisivatkin paljastua päinvastaisiksi.
PoistaRakkaus ja yhdessäolo on luonnollista ja ihminen tuntee itse, kenen kanssa on hyvä olla. Kuitenkin on yhtä lailla tärkeää varmistua siitä, että myös toinen on parisuhteessa samoilla linjoilla – yhteistä tulevaisuutta on kovin vaikea rakentaa, jos jompikumpi ei ylipäätään halua sellaista tai unelmat ovat kovin erilaiset.
No, miten kävi?
VastaaPoistaKävi niin, että lopulta olin jo aivan vakuuttunut lopun alusta, kunnes viimein neljän kuukauden tapailun jälkeen sain avattua keskustelun aiheesta. Ja, ihme kyllä, asiat oikeasti selvisivät. Puhuminen auttoi selvittämään tilannetta ja ymmärtämään, missä mennään. En ehkä vieläkään puhu varsinaisesti seurustelusta, mutta ainakin meillä on yhteinen ymmärrys siitä, että emme tapaile muita. Tinderit on poistettu ja mies esitelty vanhemmille ja useimmille läheisille kavereille. Tulevaa en vieläkään uskalla ennustaa, mutta tästä on hyvä jatkaa. :)
Poista